8.4 Yhteenvetoa suomalaisesta lesbo- ja homokokemuksesta ja olemassaolon tilan muodonmuutoksesta 1970 - 1990

8.4.1 Suomalainen sosiaalinen liike tilan raivaajana

Jost Halfmann ehdottaa seuraavia sosiaalisten liikkeiden määritelmiä: Vanhat sosiaaliset liikkeet ovat pyrkineet demokratian vahvistamiseen. Tämä voi tapahtua yksilön oikeuksia laajentamalla. Uusia sosiaalisia liikkeitä puolestaan kiinnostaa kamppailu elinmahdollisuuksien puolesta hyvinvointivaltion riskituotantoa vastaan, koska kansalaisoikeudet eivät suojaa säteilyltä, kemiallisilta myrkyiltä tai geeniteknologialta. (Halfmann 1988, 16, 21.)

Homo- ja lesboliikettä tarkasteltaessa voi kysyä, edustaako liike vanhoja vai uusia sosiaalisia liikkeitä. Ilmeisesti liike sopii kumpaankin kehykseen. Suomalaista homo- ja lesboliikettä tutkiessani olen havainnut vaihtelua liikkeen painotuksissa. Liikkeen koko historian ajan on vahvana juonena kulkenut vetoaminen kansalaisoikeuksien puuttumiseen ja kamppailu niiden puolesta. Mutta tämän ilmipinnan läpi on yrittänyt tunkea toinen suuntaus: ruohonjuuritason ja sosiaalisen ja kulttuurisen identiteetin korostaminen.

Uusiin sosiaalisiin liikkeisiin on luettu hyvin monimuotoinen kirjo liikkeitä: talonvaltaajat, feministit, ympäristönsuojelijat, vaihtoehtokulttuurien jäsenet, rauhanaktivistit, homot ja lesbot. Halfmann haluaa kuitenkin jättää omasta uusien sosiaalisten liikkeiden määritelmästään pois liikkeet, jotka kamppailevat ihmisoikeuksien poliittisen ja laillisen tunnustamisen puolesta, sekä vallankumoukselliseen päämäärään pyrkivät liikkeet. (Halfmann 1988, 15.)

1970-luvun homoliikkeen strategiat eivät poikenneet muiden suomalaisten yhteiskunnallisten liikkeiden strategioista. Suomalaisen hyvinvointivaltion suhde yhteiskunnallisiin liikkeisiin on ollut poikkeuksellinen. Suomi ei ole spontaanien ja omaehtoisten liikkeiden luvattu maa. Suomalaiset liikkeet ovat yleensä tukeneet ja kehittäneet valtiollista hyvinvointipolitiikkaa. (Matthies 1990, 23, 24.) Sivistyneistön myötämielisyys valtiota kohtaan saattaisi olla yksi selittäjä sille, että yhteiskunnallisten liikkeiden itsetarkoituksena ei ole ollut välimatkan ottaminen valtioon, saati valtiosta irrallisen vastakulttuurin saarekkeiden pystyttäminen (mt., 25). Suomalaisten yhteiskunnallisten liikkeiden yleinen luonne voisi osaltaan selittää SETAn vahvan sitoutumisen liberalistiseen poliittiseen strategiaan. SETA on historiansa aikana vaatinut erityisesti valtiolta toimenpiteitä homoseksuaalien aseman muuttamiseksi.

Jeffrey Weeksin (1981, 106, 107) mukaan käsitykset homoseksuaalisuudesta muuttuvat silloin, kun seksuaalisuus yleensä tulee huomion kohteeksi. Suomessa seksuaalipoliittinen keskustelu käynnistyi erityisesti aborttilain ja seksuaalirikoslain uudistusten yhteydessä 1960-luvun puolivälissä. Kouluhallitus asetti 1972 työryhmän suunnittelemaan sukupuolikasvatusohjelmaa peruskoulua varten. Myös ehkäisyneuvonta ja muu seksuaalineuvonta alkoi 1970-luvun alussa. (Hytönen ym. 1974, 10.) Seksuaalisuus oli siis noussut yleisen huomion kohteeksi. Keskustelu homoseksuaalisuudestakin pääsi käyntiin.

Seksuaalirikoslain muutos mahdollisti avoimen ja julkisen järjestäytyneen homoliikkeen. Mutta mikä mahdollisti rikoslain muutoksen? Aikakauden kriittiset liikkeet, kuten Marraskuun liike, vaikuttivat vaisummin Suomessa kuin vastaavat yhden asian liikkeet muissa Pohjoismaissa ja Euroopassa. Niillä oli kyllä uudistus- ja reformiajattelua ja merkittävääkin vaikutusta, mutta ne eivät aiheuttaneet sosiaalista levottomuutta. (Lång 1986, 252.)

Homoseksuaalisuuskysymys oli yksi niistä suomalaisen yhteiskuntapolitiikan marginaalialueista, joka oli jäänyt suurempien sosiaalipoliittisten ongelmien jalkoihin Suomen itsenäistymisen jälkeen. Sisällissotaa oli seurannut yritys integroida työväestö valkoiseen Suomeen. Talvi- ja jatkosodan jälkeen sotakorvausten maksu ja karjalaisten pakolaisten asuttaminen ja muut sodan seuraukset veivät voimavarat. 1960-luvulla taas maaseutuväestön muuttaessa kaupunkeihin tarvittiin sosiaali- ja asuntopoliittisia tukitoimenpiteitä. Vähemmistöongelmia koskevat uudistukset ovat täten jääneet vähemmälle huomiolle. (Mt., 251, 252.)

Grönfors ja Stålström toteavat, että kattava analyysi homoseksuaalisuuden dekriminalisoinnin syistä länsimaissa tiettynä vaihtelevana ajankohtana on tekemättä. Tanskassa dekriminalisointi tapahtui 1930, Ruotsissa 1940, Isossa-Britanniassa 1967 ja Norjassa 1972 . Olettamuksia taustalla vaikuttaneista tekijöistä voi tehdä. Seksuaalista käyttäytymistä koskeviin asenteisiin ovat vaikuttaneet esimerkiksi yhteiskuntien rakenteessa tapahtuneet perustavat muutokset. Kun teollistumisessa oli edetty vaiheeseen, jossa työvoiman saanti ei ollut enää ensisijainen ongelma, saatettiin löysätä seksuaalisuutta koskevia lakeja. Samaan aikaan asenteet syntyvyyden säännöstelyä kohtaan vapautuivat. Naisten seksuaalisuutta kontrolloivat syntyvyyden säännöstelyä ja aborttia koskevat säädökset ovat olleet yhteydessä homoseksuaalisuutta koskeviin asenteisiin. (Grönfors & Stålström 1987, 56.)

8.4.2 Liike, yhteisö ja identiteetti

SETA-lehdistä olen pyrkinyt nostamaan esiin eri kausina vaikuttaneet 'viholliskuvat'. Olen kiinnittänyt myös huomiota siihen, kuinka esimerkiksi homoseksuaalisuuden poistaminen sairausluokituksesta 1981 ja kehotuskieltopykälän muuttuminen 1980-luvulla lain kuolleeksi kirjaimeksi ovat sekä antaneet uusia mahdollisuuksia liikkeen toiminnalle että pakottaneet sen pohtimaan uudelleen tavoitteitaan ja keinojaan. Vanhojen vastustajien poisjäänti syrjinnän kiteytyminä ei ole suinkaan hävittänyt syrjintää. Olennaista onkin ollut kyky nimetä uudestaan syrjinnän ilmenemismuotoja ja niiden syitä. Tässä nimeämisprosessissa homomiehet ja lesbot ovat myös määritelleet itseään uudelleen. Siten heidän poliittinen toimintansa on pikemminkin joksikin tulemista kuin jonkin saamista (ks. Ortner 1984, 152). Kahdessakymmenessä vuodessa homojen ja lesbojen olemassaolon tila on kokenut muodonmuutoksen.

Seksuaalinen suuntautuminen, syrjintä ja integraatio olivat 1970-luvun keskeiset käsitteet. Nyt niiden rinnalle sekä niiden tilalle on tullut uusia käsitteitä kuten identiteetti, avoimuus ja yhteisö. Muutoksia käsitteiden käytössä olen tulkinnut sekä homojen ja lesbojen olemassaolon tilaa heijastavina että tätä tilaa luovina. Uusien käsitteiden käyttöönotto vaikuttaa siihen, miten homot ja lesbot luovat oman todellisuutensa.

SETA-lehdissä esiintyi selkeitä retorisia rakenteita sairausluokituksen kumoamiseen saakka 1981. Tuohon saakka argumentointilanteeseen sisältyvä konfliktiasetelma oli homoseksuaalien ja lääketieteen edustajien välinen. SETA-lehdessä homoseksuaalisuus määriteltiin mm. inhimillisen rakkauden muodoksi, ja psykiatriset sairausmääritelmät todistettiin vääriksi vetoamalla 'objektiiviseen, ennakkoluulottomaan, tieteelliseen' tietoon. Keskeinen retoriikka on ollut myös ihmisyyteen ja ihmisoikeuksiin vetoaminen. 1970-luvulla syrjintä kuvattiin mm. rikokseksi ihmisyyttä vastaan. Ihmisyysretoriikka on ollut yleisintä aikana, jolloin lehdessä ei vielä käytetty sanoja lesbo tai homo, vaan yleissanana oli homoseksuaali. Tuolloin oli pyrittävä homoseksuaalisuuden ja homoseksuaalien normaalistamiseen yleisölle. Aikakauden homo- ja lesbotutkimus Yhdysvalloissa oli juuri normalisointitutkimusta. Sen mukaan homot ja heterot ovat samanlaisia psykometrisissa mittauksissa ja elämäntavoissaankin.

Lääketieteen edustajien lisäksi toinen keskeinen yleisö, joka vaikutti 1970-luvulla SETA-lehden retoriikkaan ja argumentointitilanteeseen, oli kirkko. Etenkin 1980-luvun jälkipuoliskolla, jolloin vastustajaa on ollut vaikea henkilöidä, on lehdistä vaikea löytää argumentointitilanteita henkilöryhmien välisinä konfliktiasetelmina.

1970-luvulla homoliike yritti yhdistää avoimuuden, itsesyrjinnästä vapautumisen, myönteisen minäkuvan sekä integraation. 1980-luvulla tunnustettiin, ettei se onnistu ilman yhteisöä, sosiaalista ja kulttuurista identiteettiä.

SETA-lehden perusteella homoliikkeen tehtävä 1970-luvulla oli toteennäyttää, kuinka homoseksuaalit muodostivat syrjityn vähemmistön. 'Syrjitty vähemmistö' oli käsitteenä tuotava vallitsevan yksilökeskeisen sairauskäsityksen tilalle, jonka monet homoseksuaalit itsekin olivat sisäistäneet. Homoliike ei onnistunut pyrkimyksessään integraatioon ja seksuaaliseen tasavertaisuuteen. Huolimatta liikkeen kielteisestä suhtautumisesta erilliskulttuuriin paranivat lesbojen ja homomiesten mahdollisuudet yhteisölliseen elämään. Yhteisöjen kasvu on siten luonut edellytykset sille, että kysymys oikeudesta omaan identiteettiin on voitu esittää. Koska sanat ja uudet kysymyksenasettelut myös luovat todellisuutta, voidaan olettaa, että jos identiteetistä ja homo- ja lesbo-osakulttuurista puhutaan yhä enemmän, niistä tulee yhä vahvemmin myös todellisuutta. Kuitenkin liikkeen sisällä on edelleenkin erimielisyyttä siitä, ovatko erilliskulttuuri ja lesbo- ja homoyhteisöt vain syrjinnästä johtuvaa gettoutumista ja eristäytymistä heteroyhteiskunnasta vai ovatko ne myönteistä yhteisöllisyyttä, joka vahvistaa identiteettejä ja josta uudet poliittisen toiminnan muodot nousevat.

Identiteettipolitiikkaan liittyvät äänenpainot ovat suomalaisessa homoliikkeessä varsin uusia tarkastelemieni SETA-lehtien perusteella. Merkkejä vähemmistöaseman vahvistamisesta etniseen vähemmistöön verrattavana on kuitenkin havaittavissa. Näkisin tämän liittyvän siihen, että tässä yhteiskuntahistoriallisessa tilanteessa homo- ja lesboidentiteetin luominen on tullut mahdolliseksi yhä useammille homoseksuaaleille. Homojen ja lesbojen näkyvyys on lisääntynyt ja samoin tietoisuus yhteisöjen olemassaolosta. Avoimuudesta ei enää koidu entisenlaisia sosiaalisia kustannuksia. Mutta homo- ja lesbokulttuurin puuttuminen ja yhteisöjen tarjoamien elämisen mallien suppeus tekevät identiteettipolitiikasta vähemmän houkuttelevan täällä kuin esimerkiksi Hollannissa.

Homoliikkeen poliittisten strategioiden toimivuudesta kaikkien homojen ja lesbojen vapautumisessa on eriäviä näkemyksiä. Olen tarkastellut suomalaisen homo- ja lesboliikkeen strategioiden kytkentöjä aikaansa ja yhteiskunnalliseen tilanteeseensa, strategioiden puutteita ja ansioita sekä sitä, kuinka ne ovat yhteydessä homo- ja lesbotutkimukseen. Yksi juoni tarkastelussani on ollut strategioiden merkityserot miehille ja naisille. Strategiat suosivat homomiesten etuja. Tämä on vaikuttanut lesbojen halukkuuteen toimia homoliikkeessä.

Päinvastoin kuin monissa muissa länsimaissa lähti suomalainen lesboliike nytkähdellen liikkeelle vasta 1980-luvulla. Edelleenkin useimmat lesbot mieltänevät homoliikkeen tavoitteet ja poliittiset strategiat myös omikseen. Miesvaltainen homoliike lienee olennaisesti muotoillut myös lesbosubjektiviteettejä. Lesbopoliittisten strategioiden suhde feministiseen seksuaalisuuden ja sukupuolijärjestelmän tutkimukseen saattaisi olla yksi jatkotutkimuksen aihe.

En ole etsinyt vastausta kysymykseen "Mitä homoseksuaalisuus on?". Silti lopuksi voisi kysyä, onko homoseksuaalisuus seksuaalista suuntautumista vai elämäntapaa. Onko se vain yksi osa kokonaispersoonaa vai lähes etninen identiteetti? Käyttämäni lähdekirjallisuus ehdottaa, että homoseksuaalisuus on historiallisesti ja yhteiskunnallisesti erityinen samansukupuolisten halujen järjestely (ks. Champagne & Kinsman 1987, 27). Tutkimuksestani voi vetää myös seuraavan johtopäätöksen: homoseksuaalisuus ja lesbous ovat joksikin tulemista, johon homomiehet ja lesbot voivat itse vaikuttaa.