7.3 Identiteettipolitiikka ja sen yhteys yhteisöjen ja liikkeen näkyvyyteen ja kasvuun

Artikkelissaan "Questions of Identity" Jeffrey Weeks (1987) näkee lesbo- tai homoidentiteetin omaksumisen poliittisena valintana. Identiteetti ei ole kohtalo vaan valinta. Identiteetin poliittisuus johtuu siitä, että kulttuurimme edelleen kieltää ja kiroaa homoseksuaaliset halut. Identiteettejä Weeks pitää homojen ja lesbojen omina luomuksina eikä jonkin salaisen olemuksen ilmentyminä. Mutta perusteet, joilla identiteetit luodaan, eivät ole vapaasti valittuja, vaan ne ovat historian asettamia. Siten homoseksuaaliset identiteetit kuvaavat pakkoa ja mahdollisuutta, välttämättömyyttä ja vapautta. (Mt., 46.)

Weeks on käsitellyt myös toisaalla homo- ja lesboidentiteettejä homo- ja lesboliikkeen politiikan kannalta. Weeksin mukaan viimeaikainen seksuaalipolitiikka on ollut identiteettipolitiikkaa (Weeks 1985, 185). Tällä vuosisadalla on identiteetin etsintä luonnehtinut homoseksuaalisuuden historiaa. Identiteetin löytäminen on kuvattu kotiintuloksi todelliseen itseen. Luokittelut ja identiteetin muodostamisen prosessi saattavat kontrolloida ja rajoittaa. Mutta samanaikaisesti ne antavat myös lohtua, turvallisuutta ja varmuutta. (Mt., 188, 189.)

Kysymys identiteetistä ja sen muotoutumisen historiallisista ehdoista liittyy olennaisesti sosiaalisen konstruktionismin teoriaan. Nykyinen identiteettipolitiikka merkitsee aiemman normalisaatio- ja samanlaisuusretoriikan murtumista, sillä se korostaa homouden ja lesbouden ei-seksuaalisia puolia. Myöskin homouden ja lesbouden universaalisuus ja ylihistoriallisuus kyseenalaistetaan, sillä homo- ja lesboidentiteetit ovat tulleet mahdollisiksi länsimaissa vasta viimeisen sadan vuoden aikana. Identiteettikysymys kietoutuu homo- ja lesboyhteisöjen muodostumiseen ja kasvuun. Identiteettipolitiikka tunnustaa ja korostaa yhteisöjen merkitystä. Tämä erottaa identiteettipolitiikan aiemmasta integraatiopolitiikasta, jossa erilliskulttuuri miellettiin kielteisenä ilmiönä.

Identiteettinäkökulma on olennaisesti näkymättömän näkyväksi tekemistä. Mahdollisuus valita homo- tai lesboidentiteetti edellyttää tietoisuutta samankaltaisten ihmisten ryhmästä eli homoseksuaalien jonkinasteista näkyvyyttä (ks. esim. Ferguson 1981). Koska mahdollisuus identiteetin luomiseen edellyttää lesbojen ja homojen näkyvyyttä, ovat lesbot ja homot historiallisesti olleet erilaisessa asemassa identiteetin luomisessa. Sen jälkeen kun kategoria homoseksuaalit luotiin, ovat homomiehet ja heidän alakulttuurinsa olleet näkyvämpiä kuin lesbot ja lesbojen alakulttuurit. Näkyvämpää on ollut myös homomiesten syrjintä, sillä homomiehet ovat solmineet suhteita kaduilla, puistoissa ja pubeissa. Useimmissa maissa vain miesten homoseksuaalinen käyttäytyminen on tunnustettu laissa ja määritelty rangaistavaksi teoksi. Homo- ja lesboidentiteeteillä onkin erilaiset historiat. Lesboidentiteettihän on kaksoisidentiteetti, sillä lesbot ovat kaksinkertaisesti sorrettuja ollessaan sekä naisia että homoseksuaaleja.

Ritva Hapuli (1989) on tutkinut syitä lesbolaisuuden näkymättömyyteen pro gradu -työssään "Lesbolaisuuden ja siihen liittyneenä homoseksuaalisuuden määrittäminen Euroopassa vuosien 1880-1930 välisenä aikana". Hapulin mukaan eräänä syynä lesbojen historialliseen näkymättömyyteen on pidetty sitä, ettei naisten välisiä seksuaalisia tekoja ole yleensä kielletty rikoslaissa. Mutta osoittaako tämä, että lesboutta olisi suvaittu helpommin? Lesbot ovat olleet pikemminkin lainsäädännön alapuolella kuin ulkopuolella. Yksityisillä miehillä on ollut lain mukaan omistusoikeus naisiin, ja tähän on sisältynyt kurinpito. Naisten kontrollointi on saanut omat muotonsa. Yksi näistä on ollut "naisellisuuden" pakko, naisten luonnehdinta miehistä riippuvaisiksi psyykkisesti ja fyysisesti. (Mt., 16, 17.) Tämän naisellisuuden roolin sisäistäneitä naisia ei ole ollut enää tarpeellista kontrolloida muodollisin keinoin lainsäädännöllä (Faraday 1981, 115; Hapulin mukaan 1989, 17).

Naisten kohdalla mahdollisuus identiteettiin on edellyttänyt tiettyjä yhteiskunnallisia muutoksia. Taloudellinen riippumattomuus miehestä on mahdollistanut lesbona elämisen. Euroopassa nykyinen lesbolainen alakulttuuri syntyikin vasta 1920-luvulla. Kapitalismin kehitys heikensi perheen otetta tyttäristä, tarjosi mahdollisuuden taloudelliseen itsenäisyyteen, ja kaupungistuminen tarjosi ulospääsyn maalta sallivampaan ympäristöön. (Ferguson 1981, 170; Hapulin mukaan 1989, 74.)

Vuosisadan alussa lesboidentiteetin omaksuminen merkitsi kielteisesti leimatuksi tulemista. Mutta naiset, jotka tietoisesti nimesivät itsensä lesboiksi ja muodostivat omia alakulttuureitaan, osallistuivat myös itse lesbokäsitteen luomiseen. Nämä itsenäiset naiset olivat 1920-luvun "näkyviä" lesboja, jotka tapasivat toisiaan ennen kaikkea Pariisin ja Berliinin baareissa, klubeissa ja tanssiaisissa. (Mt., 74.)

Hapulin tutkielmasta käy selkeästi ilmi, kuinka identiteetti muotoutuu alakulttuurin, aikakauden tutkimuksen ja yhteiskunnallisten edellytysten antamissa puitteissa. Vuosisadan alun kirjailijalesboista ainakin osa oli tutustunut seksologien teorioihin lesboudesta. Seksologien teorioiden valossa samansukupuolisesta rakkaudesta tuli varteenotettava vaihtoehto heteroseksuaaliselle parisuhteelle. (Mt., 74.)

Itsensä lesboiksi nimenneitä, avoimia ja näkyviä naisia on siis ollut Euroopassa ainakin 1920-luvulta lähtien, mutta he ovat olleet oman aikansa poikkeuksia. Mutta se, että lukuisat ihmiset olisivat voineet luoda itselleen lesbo- tai homoidentiteetin, on varsin uutta ja liittyy olennaisesti homovapautusliikkeeseen sekä lesboliikkeeseen. Vasta tällöin on alettu tietoisesti korostaa identiteettiä. Tämä identiteetti on monessa mielessä erilainen kuin vuosisadan alun lesbokirjailijoiden tai homoseksuaalien kirjailijoiden teoksissaan kuvaama identiteetti.

Naisliike ja homovapautusliike ovat tietoisesti kamppailleet määritelläkseen uudelleen lesbouden ja homouden ja muuttaakseen niiden vallitsevia merkityksiä. On luotu aiempia myönteisempiä homouden ja lesbouden representaatioita, joihin ulostulevat lesbot ja homot ovat voineet samastua. Homo- ja lesboidentiteetit sisältävät uuden ulottuvuuden. Identiteetin omaksumisen prosessissa voidaan nähdä ainakin osittain valinnan mahdollisuus. Seksuaalista suuntautumista ei kenties voi valita, mutta siihen perustuvan identiteetin voi joko valita tai jättää valitsematta. 1920-luvun kirjailijalesboista tunnetuin, Marguerite Radclyffe Hall taas vetosi teoksessaan "The Well of Loneliness" siihen, että yhteiskunnan olisi hyväksyttävä "poikkeavansa" juuri siksi, etteivät nämä voineet valita sitä mitä olivat. (Hamer 1987, 79, 80.)

Identiteettipolitiikkaan sisältyy tietoinen pyrkimys identiteetin rakentamiseen, joksikin tulemiseen (ks. Weeks 1985, 209). Identiteettipolitiikalla on vastaavuutensa homo- ja lesbotutkimuksessa. Niin sanotuissa identiteettimalleissa nähdään identiteetin kehittyvän vaiheiden kautta. Ulostuloa itselle, itsensä nimeämistä, seuraa ulostulo yhteisölle, yhteisöön hakeutuminen. Osallistuminen yhteisöelämään puolestaan edistää avoimuutta työtovereille, sukulaisille ja heteroystäville. Heteroseksuaalien myönteinen suhtautuminen puolestaan auttaa homomiestä tai lesboa näkemään homoseksuaalisuuden ainoastaan yhtenä persoonallisuuden piirteenä. (Ks. esim. Cass 1979, 219 - 235.)

Identiteettipolitiikalla on pyritty vahvistamaan homojen ja lesbojen vähemmistöasemaa. Homo- ja lesbovähemmistö mielletään etnisen vähemmistön kaltaiseksi, vähemmistön, jolle on ominaista oma kulttuuri, ryhmäsamastuminen ja oman identiteetin erityisyys. Suomessa vetoaminen siihen, että homoseksuaalit muodostavat suomenruotsalaisen kielivähemmistön suuruisen ihmisryhmän, on saanut 1980-luvun lopussa uuden sävyn. Merkitystä ei ole nyt ainoastaan ryhmän suuruudella, vaan myös ryhmän oikeudella omaan historiaan, kulttuuriin ja identiteettiin. Valtiovaltaa vaaditaan tukemaan myös lesbojen ja homomiesten kulttuuria ja identiteettiä.

Homo- ja lesbotutkijoiden keskuudessa identiteettipolitiikka ja -tutkimus ei ole saanut varauksetonta hyväksyntää. Weeks on tarkastellut identiteettipolitiikan vaaroja. Identiteettipolitiikka saattaa unohtaa olevansa myös itse historiallisesti konstruoitunut. Identiteettipolitiikka vahvistaa homoseksuaalisen kokemuksen gettoistumista. Pyrkiessään luokitteluiden korostamiseen identiteettipolitiikka luo kuvitelman homoseksuaalisuudesta ainoastaan vähemmistökokemuksena. Tällöin se epäonnistuu heteroseksuaalisuuden kyseenalaistamisessa. (Weeks 1985, 199.) Vaarana on myös se, että identiteettitutkimuksen siunaamasta tietynkaltaisesta homo- ja lesboidentiteetistä tulee uusi dogmi. Jos yhteiskunnasta tulisi seksuaalisuuden suhteen moniarvoinen, olisi homoidentiteetti vähemmän merkityksellinen, kuin mitä sen tarvitsee olla tällä hetkellä. (Mt., 199, 210.)

Identiteettipolitiikan nousu saattaisi liittyä myös siihen, että mahdollisuudet radikaaliin yhteiskunnalliseen muutokseen näyttävät kaukaisilta. Tilanteessa, jossa ainoa vaihtoehto näyttää olevan sulautuminen syrjivään ja eriarvoiseen järjestelmään, voi oman identiteetin julistamisesta etsiä lohtua. (Ks. Echols 1984, 50, 51.)

Tutkielmani viimeinen luku koskee erityisesti vastarinnan mahdollisuuksia ja rajoja. Julkinen ja poliittinen alue on laajentunut käsittämään myös seksuaalisuuden. Tutkimus on ollut osa sekä vapautumista että samansukupuolisten suhteiden kontrollointia. Muutoksesta ja vastarinnan mahdollisuuksista on erilaisia näkemyksiä. Lopuksi esitän yhteenvedon suomalaisten lesbojen ja homomiesten olemassaolon tilasta 1970 - 1990.