6.3 1980-luvun lopun uusi kysymyksenasettelu: oikeus omaan identiteettiin ja kulttuuriin

1980-luvun loppupuolta voisi luonnehtia myös suomalaisen homouden näkyväksi tekemisenä ja tulemisena. Vuosikymmenen loppupuolella SETA-lehdessä ilmestyi haastattelusarja homomiesten helsinkiläisen alakulttuurin historiasta. "Helsingin ihmeellinen 40-luku" (SETA 2/1988), "Helsingin 30-luku - punkkerit, uimakopit ja Tallinna" (SETA 3/1988), "Säätyläispojan nuoruus Helsingissä 1940 - 1950" (SETA 4/1988) kuvasivat eri yhteiskuntaluokista tulevien homoseksuaalien miesten nuoruusvaiheita. Suomalaista homokulttuurihistoriaa kirjoitettiin artikkelissa "Homot ja Suomen kirjallisuus. 'Mitä te tiedätte ihmisen pojan tuskasta?'" (SETA 4/1985).

Joskaan SETA-lehti ei vuosikymmenen alun tapaan johdonmukaisesti heijastanut pyrkimystä oman homo- ja lesbokulttuurin ja identiteetin vahvistamiseen, olivat nämä seikat esillä 17.12.1988 SETAn syyskokouksen kannanotossa, jossa vaadittiin julkisen vallan tukea erilaisille osakulttuureille, myös homojen ja lesbojen omaehtoiselle luovalle toiminnalle.

"Osakulttuurien riutuminen voimavarojen puutteessa köyhdyttäisi koko kulttuuria. Myös homojen ja lesbojen omaehtoinen luova toiminta ansaitsee SETAn mukaan yhteiskunnan tuen siinä kuin monien muidenkin ryhmien toiminta. Kysymys on suomenruotsalaisen väestönosan suuruisen ihmisryhmän oikeudesta omaan identiteettiin ja kulttuuriin. Se vastaa myös näinä päivinä 40 vuotta täyttävän YK:n ihmisoikeuksien julistuksen henkeä." (SETA 1/1989, 11.)

Hollantilaisen homoliikkeen tavoin SETA on ehkä omaksumassa uudenlaista integraatiostrategiaa, johon kuuluu oman identiteetin säilyttäminen eikä sopeutuminen. Vuosikymmenen vaihtuessa suomalainen homoliike on siirtymässä identiteettipolitiikkaan.

1980-luvun loppupuolellakin oli kulttuurin osuus lehdessä huomattava, mutta uutena piirteenä oli yksittäisten historiallisten kulttuurintekijöiden elämän ja - mikäli mahdollista - kokemuksen tarkastelu. Siis olennaista ei ollut todistaa, että homot ja lesbot ovat luoneet valtakulttuurin arvostamaa taidetta, vaan nyt otettiin huomioon myös taiteen tekijöiden kamppailu omien homoeroottisten tuntemustensa kanssa. Kirjoitettiin tukahdutetun ja vainotun homoeroottisuuden historiaa. "Mihail Kuzmin (1875 - 1936), runoilija" (SETA 2/1985), "Kuka oli Ludwig II? Baijerin kuninkaan tarina" (SETA 3/1986), "Gennadi Trifonov neuvostorunoilija ja homo" (SETA 4/1987), "Tshaikovskin kuoleman salaisuus" (SETA 1/1988 ja SETA 2/1988).

Mutta ehkä SETA-lehti ja lehden lukijat joutuivat toteamaan saman kuin lesbo- ja homohistorian tutkijat. Samansukupuolisten suhteiden historiasta ei löydykään varteenotettavia samastumiskohteita, sillä homoseksuaalisuus on historiallisesti muuttuva kokemus. Kuinka Ludwig II koki homoseksuaalisuutensa? Hän luuli olevansa sairas.

"Hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan itsensä kaltaisista ihmisistä, vaikka ei ollut mikään salaisuus, että hänen kaltaisiaan oli monissa Euroopan hoveissa; nuori kuningas ei tiennyt mitä tehdä. Päiväkirjaansa hän epätoivoissaan kirjoitti: 'Kirous kohdatkoon minua ja ihanteitani, jos vielä kerran annan periksi himolleni!'" (SETA 3/1986, 17.)

1863 Ludwig rakastui ratsupalvelijaansa. Hän piti omaa viettiään luonnonvastaisena ja jatkoi taistelua sitä vastaan, mutta rakastui nyt hovitallimestariinsa.

"[Hovitallimestarin] tultua erotetuksi (ylimielisyytensä takia) vuorossa oli hovimajoitusmestari Hesselschwerdt, joka liikkui usein Wienin ja Munchenin homopiireissä. Hän oli kuninkaan suosikeista ainoa, joka ei pyrkinyt käyttämään tätä taloudellisesti hyväkseen." (Mt., 19.)

Weeks kirjoittaa, että historiassa homoseksuaalinen tietoisuus on ollut keskiluokassa vahvempaa kuin työväenluokassa. Varhaisissa homoseksuaalien miesten alakulttuureissa vallitsivat ylemmän keskiluokan arvot. Itsensä homoseksuaaleiksi määritelleet keski- ja yläluokan miehet olivat seksuaalisesti kiinnostuneita työväenluokan miehistä, jotka puolestaan suhtautuivat välinpitämättömästi homoseksuaaliseen käyttäytymiseen. Yksilöllistyminen ja tietoisuus "henkilökohtaisesta elämästä" oli tuolloin mahdollista ainoastaan keski- ja yläluokan miehille. Homoseksuaalien alakulttuurin suhdemallit muistuttivat 1800-luvun keskiluokan heteroseksuaalisia malleja. Ylemmän keskiluokan miehellä oli seksuaalisuhde työväenluokkaiseen nuoreen naiseen. Weeks kutsuu tätä mallia seksuaaliseksi kolonialismiksi. (Weeks 1981, 105.)

Fortunati Vita on havainnut varhaista homoseksuaalista kirjallisuutta tutkiessaan, että homoseksuaalisessa kertomuksessa oli tyypillistä kumppaneiden välinen kuilu. Suhde omaksui "herra - orja"-suhteen muodot eikä ollut koskaan tasa-arvoinen. Kumppanit olivat eriarvoisia iältään, kulttuuritaustaltaan, rodultaan tai yhteiskunnalliselta asemaltaan. Tämä kuilujen sarja oli rakenteellinen ennuste itse suhteen mahdottomuudelle. (Vita 1987, 64.) Vita toteaa, että homoseksuaalinen kirjallisuus ei ole koskaan nauttinut autonomisesta elämästä, vaan se on aina ollut alisteista heteroseksuaaliselle hallitsevalle kulttuurille. Siten homoseksuaalinen kirjallisuus kuten homoseksuaalitkin ovat sisäistäneet heteroseksuaalisen ympäristön 'homofobiset' asenteet. (Mt., 53.)