4.2.5 Kysymys kunniallisuudesta

1977 alkoivat SETAn alkuvuosien aktivistit arvostella SETAa. Yksi arvostelijoista oli SETAn entinen puheenjohtaja. Hän varoitti SETAa takertumasta heteroseksuaalisen elämänmuodon kiiltokuviin.

"Eräs linja johtaa helposti epätoivoiseen yritykseen mihin tahansa hintaan samastua heteroseksuaalisen elämänmuodon kiiltokuvaversioon. Toinen linja johtaa helposti aivan liian epäkriittiseen suhtautumiseen homofiiliin alakulttuuriin. -- Eräs niistä kysymyksistä, jotka ovat alituiseen nousseet esille on yhteydessä niihin perusteisiin, joilla vastustetaan homoseksuaaleihin kohdistuvaa syrjintää. Eräs ryhmittymä haluaa korostaa homofiilien ja heterofiilien samanlaisuutta ja pitää kiinni siitä, että ainoa ero on se, että homofiili kokee sukupuolista ja tunnepohjaista vetoa samaan sukupuoleen. Toinen ryhmittymä taas haluaa itse oikeutta olla erilaisia. Meitä ei hyväksytä siksi, että olemme melkein samanlaisia kuin muut. Meidät on hyväksyttävä siksi, että meillä on oikeus olla erilaisia." (SETA 2/1977, 7.)

Kysymys kunniallisuudesta kytkeytyy olennaisesti erilliskulttuurin näkyvyyteen. Koska homomiesten ja lesbojen erilliskulttuuri oli Helsingissä 1970-luvulla vielä varsin pieni, näkymätön ja vaikeapääsyinen, oli valtaväestön tietämys homoseksuaaleista todennäköisesti lähinnä lehdistön ja populaaritieteellisten kirjojen varassa. Kaavamaiset käsitykset esimerkiksi homomiesten oletetusta naismaisuudesta ja lesbojen miesmäisyydestä eivät liene vielä silloin olleet osa valtaväestön arkitajuntaa, josta olisi kummunnut 1980-luvulle kovin tyypillistä homottelua ja homovitsejä. Maissa, joissa järjestäytyneellä erilliskulttuurilla on pidemmät perinteet, lienee jako kunniallisiin ja kunniattomiin homoihin ja lesboihin ollut enemmän homojärjestöjen lehdistössä esillä. Näin oli Ranskassa ennen vuotta 1968.

Lessellier on omasta aineistostaan löytänyt esimerkkejä yksilön ja ryhmän ongelmallisesta suhteesta. Mitä stigmatisoidumpi ryhmä, sitä vaikeampi suhde on. Ranskalaisissa homolehdissä keskusteltiin toistuvasti 1950- ja 1960-luvuilla käyttäytymisestä, joka uhkasi häväistä koko ryhmän. Homoseksuaalit itse vaativat homomaailman muutosta, sen moraalistamista. Kunniallisuus ja arvokkuus olivat avainsanat. Katsottiin, että yhteiskunta myöntäisi homoseksuaaleille tasavertaiset oikeudet vain, jos homoseksuaalien moraalinen käyttäytyminen olisi moitteetonta. Lessellier huomauttaa, että tämä politiikka on usein yksi vaihe hallitun ryhmän kamppaillessa paremman elämän puolesta. Esittämällä kunniallisuutensa ryhmä seuraa valtakulttuurin määräämiä normeja. Samalla se taistelee myös itsevihaa vastaan, jota valtakulttuuri yrittää saada ryhmän sisäistämään. (Lessellier 1987a, 130.)

Käyttämästäni aineistosta olen löytänyt vain muutamia viittauksia homoyhteisön moraaliin ja yksilön ryhmästä antamaan kuvaan. Tamperelaisen homojärjestön Vagabondin silloinen puheenjohtaja kirjoitti seuraavasti:

"Olen seurannut ihmisiä ja nähnyt heidän tulevan mukaan alakulttuurin pyörteisiin. -- Suurin osa on muuttunut kuin nälkäiseksi susilaumaksi, joka ahnain katsein kyttää uutta lammasta laitumelle ilmestyväksi. -- Minun pitäisi varmaan kirjoittaa jotain yhteiskunnallista, tai yhdistyksen toiminnasta ja kauhistella kohtaloamme vähemmistönä. Jätän sen muiden tehtäväksi, sillä minua on vaivannut enemmän sisäinen tilamme kuin se epäoikeudenmukaisuus, mikä tulee muun yhteiskunnan taholta. Vanhanaikaisen moraalin omaavan henkilön on todella vaikea välillä ymmärtää homoseksuaalisen yhteisönsä ilmiöitä." (SETA 1/1978, 9.)

SETA-lehdessä 1/1979 kirjoitettiin SETAn teemaillasta, jossa homoseksuaaleista nuorista radio-ohjelman tehnyt Anneli Tempakka oli ollut puhumassa. Yksi väliotsikoista oli "Yksilö vai ryhmän edustaja".

"SETAlaiset kysyivät, onko onnellinen ja tasapainoinen homoseksuaali sellaista todellisuutta, jota radiossa ei voida käsitellä. Teemaillassa myös eräs vammaisjärjestön edustaja puuttui yleistämisen vaikeuteen: - Heti kun tulee vammaisohjelma, sitä jännittää munaako joku koko ryhmän." (Mt., 8.)

Aikana, jolloin julkihomous tiedotusvälineissä oli hyvin harvinaista, kysymys yksilöstä ryhmän edustajana tai julkisen kuvan muodostajana tuli harvoin ajankohtaiseksi. Suomen ensimmäinen julkihomo oli tiettävästi hiusmuotoilija ja meikkitaiteilija Monsieur Mosse, joka aika ajoin homouden tultua julkiseksi puheenaiheeksi on esiintynyt "homouden mannekiinina". Tämän esiintymisen homoliike on kokenut kiusallisena. (Ks. SETA 4/1979, 10, 11.) Suomalainen keltainen lehdistö ei unohtanut Monsieur Mossea 1970-luvulle, vaan Iltalehti käytti miestä "asiantuntijana" aidsin tullessa Suomeen kesällä 1983. Tuolloin Monsieur Mosse väitti aidsin leviävän SETAn diskossa. (SETA 2/1989, 23, 27.) Kunniallisuuskysymys tuli ajankohtaiseksi homoliikkeessä aidsin yhteydessä, jolloin erilliskulttuuri ensimmäistä kertaa tuli julkisuuden suurennuslasin alle.

Aikana jolloin homoseksuaalisuus käsitettiin poikkeavuutena, katsottiin homouden ja lesbouden olevan ristiriidassa jäykkien sosiaalista sukupuolta koskevien esitysten ja odotusten kanssa. Lessellierin tutkimissa homolehdissä 1950 - 1968 tuli esiin "naismaisten" homoseksuaalien ja "miesmäisten" lesbojen asettama ongelma. Homolehdissä paheksuttiin tälläistä käyttäytymistä. Se tuomittiin karikatyyrisenä ja koko homoseksuaalia ryhmää häpäisevänä. (Lessellier 1987a, 127.)

Syynä siihen, että 1970-luvulla SETA-lehdessä ei ole viittauksia "kunnialliset ja kunniattomat homot" -jakoon, voi olla myös se, että SETA syntyi nimenomaisesti ulospäin vaikuttavana painostusjärjestönä, jolla oli jo käsissään uusi homoseksuaalisuutta koskeva niin sanottu normalisointitutkimuskirjallisuus. Siinä todettiin muun muassa, että homomiehet ovat miehiä ja lesbot naisia sukupuolirooli-identiteetiltään.

1980-luvun SETA-lehdissä pääkirjoituksissa ja pakinoissa viitattiin hinttisiskoihin ja rekkakuskilesboihin ja vuosikymmenen lopun lukuisissa eri maiden homoerilliskulttuurin historiaa koskevissa artikkeleissa ilmiön historiallinen olemassaolo tulee esiin. Mutta nämä artikkelit eivät liity kunniallisuuskysymykseen, vaan heijastavat 1980-luvun suomalaisen homoliikkeen uutta historiatietoisuutta omista yhteisöistä ja homokulttuurista. Lisäksi 1980-luvun kontekstissa, jossa feministinen liike ja myös miesliike sekä androgyniakeskustelu olivat vaikuttamassa, on edellä mainittujen viittausten merkitys toinen kuin Ranskassa 1950-ja 1960-luvulla.

Jo aiemmin olen todennut, että SETA-lehdissä 1975 - 1979 ei juuri esiintynyt moralistisia kannanottoja homoelämäntapoihin tai alakulttuureihin. Tätä voisi osaltaan selittää se, että SETA-lehdissä pyrittiin ennen kaikkea tukeutumaan 'tieteellisiin tutkimuksiin perustuvaan tietoon'.

"Oikea tieto poistaa ennakkoluulot. Tämä on SETAn tärkeimpiä periaatteita. Osa homoseksuaaleihin kohdistuvasta syrjinnästä johtuu vain tiedon puutteen vuoksi syntyneistä vääristä kuvitelmista." (SETA 2/1975, 15.)

SETAn aktivistit ehkä tavoittelivat intellektuaalin osaa. Intellektuaaleina pidettyjä homoliikkeen johtajia on vaikea sijoittaa maskuliinisuus - feminiinisyys-viitekehykseen. SETAn aktivistit tekivät selväksi myöskin sen, että seksuaalisuus ei ollut tärkein seikka homoseksuaalisuuskysymyksessä. Intellektuaaleina homoaktivistit tekivät homoliikkeestä kunniallisen ja he kykenivät saamaan osakseen kunnioitusta, jota liikkeen asian edistäminen edellytti. (Ks. Odijk 1987, 73, 74.)

Järkeen, tieteeseen ja todistusaineistoon perustuva politiikka oli pelaamista vastapuolen säännöillä. Tälläinen strategia saattoi olla menestyksellinen etenkin sairausmallin kumoamisessa. Homoseksuaalisuuden määrittely sairaudeksi psykiatriassa osoitettiin kyseenalaiseksi todistamalla, että psykiatrista teorianmuodostusta voitiin arvostella sekä tutkimusmenetelmien epätieteellisyyden että psykiatrian arvosidonnaisuuden takia (ks. esim. SETA 1/1975, 8). Homoseksuaalisuuden lääketieteellisen diagnoosin perustuminen moraalisiin arvoarvostelmiin osoitettiin SETA-lehden lukuisissa artikkeleissa. Myös tehokkaan "parannuskeinon" puuttuminen kiisti psykiatrisen diagnoosin oikeutuksen. Politikoimalla tieteellä SETAn aktivistit saivat psykiatrit kuuntelemaan itseään. (Ks. Conrad & Schneider 1980, 206, 207.)

"SETAn linjaan kuuluu -- osallistua psykiatrisiin kongresseihin ja osoittaa psykiatrian virheet ja epäoikeudenmukaisuudet. Uskomme suomalaisten psykiatrien pystyvän asialliseen keskusteluun. Tämä edellyttää kuitenkin, että Bieberiin perustuvia autoritaarisia käsityksiä lakataan pitämästä "arvovapaana tieteenä"."(SETA 1/76, 6.)