Rakkautta ja pelkoaZ (setalehti) 2/1998
Ihmisellä on tunteita kaikkina vuodenaikoina, keväällä niitä maustaa levottomuus. Rakkauden etsiminen ja kaipuu sattuvat monella kevään tulon aikaan. Mikäpä olisikaan lesboille ja homoille ominaisempaa kuin rakastaminen ja rakkaus, ainakin jos luemme samaa sukupuolta olevien ihmisten perusoikeuksia puolustavia tekstejä. "Kysymys on rakkaudesta" toistuu niissä kovin usein. Ilmeisesti homo- ja lesbosuhteissa rakastetaan aivan erityisen paljon.
Kun siis kysymys on rakkaudesta, niin mistä rakkaudessa oikein on kysymys? Minä en tiedä, osaan vain pohtia ja ihmetellä.
18 vuotta sitten haastattelin Tukholmassa kanadalaista pianistia, Murray Carmmachia, SETA-lehteen. Hänen mielestään suhde on keskinäiselle luottamukselle rakentuva henkilökohtainen ja yksilöllinen asia, kun taas avioliittoinstituutio on laillinen asia jolla on alunperin pyritty turvaamaan vanhempien vastuu heistä riippuvaisista lapsista. Kumppaneiden taloudelliset järjestelyt, yhteisomistus ja sen tyyppiset asiat ovat keinoja joilla hoidetaan parin keskinäistä sosiaaliturvaa.
Haastateltavani uskoi vakaasti siihen, etteivät mitkään ulkoiset muodot tai suojatoimet tee rakkaussuhteesta parempaa, kestävämpää tai selkeämpää. Hänellä oli takanaan kolme heteroseksuaalista avioliittoa, joten oli helppo ymmärtää että hänen kokevan ehkä juuri siksi homoseksuaalisen elämäntapansa asiana, joka on sormusten, vakuutusjärjestelyjen ja muiden muodollisuuksien tuolla puolen.
Carmmachin näkemyksen mukainen mukaan rakkaus ei ole velvollisuuksien sitomaa eikä välttämättä kestävääkään, vaan luonteeltaan lähes pyhää: "Todellisuudessa rakastamme niitä ihmisiä, jotka auttavat meitä lähemmäs tätä ymmärtämystä [elämästä rakkauden aktina missä sekä fyysinen että henkinen työskentelevät yhdessä] pelkällä lähelläolemisellaan. He asettavat meidät meille parhaiten sopivaan asemaan jollain heidän läsnäoloonsa sisältyvällä taikavoimalla. [Monissa klassisissa rakkaustarinoissa ja niihin sisältyvässä valtavassa taistelussa] kyseinen mies tai nainen todentaa minuutensa parhaan osan tuon tietyn ihmisen läsnäollessa."
Muistin nämä kauniit ajatukset lukiessani amerikkalaisen kirjailijan, May Sartonin (1911-1995) elämänkertaa. Sarton ei ollut kirjailijana kovin merkittävä, mutta julkisesti lesboksi tunnustautunut viisas, karismaattinen vanha nainen keräsi ympärilleen uskollisten ihailijoiden piirin. Julkaistuissa päiväkirjoissa nämä kohtasivat herkän ja tuntevan, rakkaudessa haavoittuneen ihmisen joka puhui tunnoistaan avoimesti.
Kirjailijaelämänkerta esittää todellisuuden karkeammin sävyin. Sen mukaan May Sarton kulutti elämänsä ryntäillen rakkauden perässä teini- ikäisestä hamaan vanhuuteen. Palavan rakkauden kohteita elämänkerta luettelee muutamia kymmeniä - luultavasti niitä oli enemmänkin. Suurin osa suhteista oli valloituksia, joissa ihastuksen kohteen vietteleminen oli pääasia. Joskus toinen osapuoli ei halunnut jatkaa suhdetta pidemmälle, jolloin Sarton jatkoi piiritystään. Jos toinen osapuoli antautui suhteeseen, kirjailija saattoi kyllästyä hyvinkin nopeasti, ja täysin unohtaa häneen rakastuneen ihmisen joka vasta äsken oli ollut hänen 'muusansa'.
Sarton perusteli tätä rakastumisen ja uuden suhteen toistuvan aloittamisen maanista nälkää runoudellaan - hän pystyi luomaan vain rakastuneena, ja siksi hänen täytyi saada olla rakastunut ja kaipaava yhä uudelleen ja uudelleen. "Se on kaikki ohi. Cora melkein tuhosi minut, hän sai runouteni juoksemaan kuin veren suonissani, muttei vastannut mihinkään, ikinä! [...] Nyt 57-vuotiaana koen vihdoin onnea, yhteisyyttä, vastavuoroisuutta, olen kuin vastasyntynyt lapsi!" Kahta vuotta ja joitakin ihastuksia myöhemmin Sarton tokaisee tällekin muusalleen, Monicalle, jäähyväisiksi: "En edes pidä sinusta."
Onko rakastaminen aina vain uusien polttopuiden lisäämistä pesään? Jotkut ovat sitäkin mieltä, ja elävät sen mukaan. Joskus keväisin tuttavien keskuudessa lesboyhteisössä heräsi levottomuus ja niin suuri rakkauden kaipuu, että näytti kuin ihmiset olisi pantu palloiksi lottokoneeseen - eikä ennalta osannut arvata millainen yhdistelmä sieltä sekoittamisen ja pyörityksen tuloksena tulisi ulos.
Murray Carmmachin mielestä rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys, kun taas viha on pelkoa tai suuttumusta siitä ettei rakkauteen vastata. "Tiesitkö, että Ilmestyskirjassa apostoli Johannes, kun hän luettelee ihmisiä jotka tulevat perimään tulisen järven, toisen kuoleman, niin ensimmäiset jotka mainitaan ovat 'pelokkaat'. Sikäli kun ymmärrän niin osa ihmisistä elää tässä maailmassa alituisen pelon vallassa. - Toivoisin ymmärtäväni paremmin tämän lainauksen Uudesta Testamentista: 'Sillä rakkaudessa ei ole mitään pelkoa; täydellinen rakkaus on pelosta vapaa.'"
Lesbo- ja homosuhteissa on toki kyse rakkaudesta, joskus sen tavoittelusta, ja rakkautta voi olla myös se, että pystyy olemaan pelosta vapaa toisten ihmisten rakkautta kohtaan.