Kasvua ikä kaikkiZ (setalehti) 5/1997
Tiesin jo 11-vuotiaana, luultavasti jo nuorempana että kiinnostun samasta sukupuolesta. Jälkeenpäin olen ajatellut että asian varhainen tiedostaminen ei välttämättä ollut hyvä juttu. Kun 1960-luvulla tiesi varmasti olevansa erilainen, oppi pitämään tuntemuksensa ja intohimonsa omana tietonaan. Tietysti perhe arvasi, mutta perhe koostui heteroista, joiden elämä ja ajatukset kulkevat omia valtalatujaan. Olin siis jo 11-vuotiaasta varuillani - myöhempikin varautuneeksi rupeaminen olisi riittänyt.
Homoseksuaalisuutensa tiedostanut nuori joka kasvaa suomalaisessa perheessä saattaa jäädä paitsi monesta tavallisempaan aikuistumiseen kuuluvasta asiasta. Yleensä vanhemmat ovat heteroita, jotka joutuvat näkemään ja hyväksymään sen että jälkeläinen etsii omat kiinnostuksen kohteensa ja kumppaninsa. Vaikka intiimeistä asioista ei puhuttaisi ääneen, niin toisen sukupuolen läsnäolo seuraavan sukupolven elämässä yleensä kytkeytyy vanhempien mielessä siihen että näistä on viimein tullut erillisiä, aikuisempia. Ehkä lapsen kumppanit eivät miellytä vanhempia tai toista vanhemmista, mutta tyytymättömyys ilmenee silloin usein tyytymättömyytenä lapsen kumppania, eikä niinkään omaa lasta kohtaan.
Lesbotytär tai homopoika puolestaan usein vaikenee asioistaan. Vaikka avoimuuteen lopulta ajauduttaisiinkin, usein sitä edeltää pitkäkin piilottelun vaihe. Siihen saattaa kuulua varhainen kotoa muutto, joskus todella kauas pois, ja erakkona elämisen kulissit, vaikka elämä olisi todellisuudessa rakkaussuhteiden riepottelemaa. Suhde vanhempiin ja joskus muihin sisaruksiin saattaa olla keskimäärin selvästi varautuneempi, keskeneräisempi kuin heterolapsilla. Eikä ole mitenkään tavatonta että vanhemmat potevat syyllisyydensekaista levottomuutta ja yrittävät pitää kiinni "erilaisesta lapsestaan" joka ei tunnu irtautuneen perheestään sillä tavalla kuin lasten ajatellaan irtautuvan.
Mutta aikuistuakseen ihmisen täytyy irtautua, sulkeutuminen ei riitä. Ehkä juuri siksi niin moni jatkaa rakkaussuhteissaan sitä mikä jäi kesken aikuistumisessa? Siksikö usein hakeudutaan suhteeseen jossa kumppani on "kaikki" juuri sillä lailla kuin omista vanhemmista oli aikoinaan lapsena riippuvainen? Sitten ajan mittaan seuraa vääjäämättä erillistyminen yksilöiksi, jotka saattavat hakeutua toisiin seurustelusuhteisiin ikäänkuin irtautuakseen kasvukodistaan, joka tässä tapauksessa ei ollutkaan lapsuudenkoti vaan sen sijainen? Minusta ainakin tuntuu hyvin usein että monissa lesbosuhteissa kasvetaan alusta pitäen uudestaan ja uudestaan aikuisiksi, hakeudutaan likelle jotta voitaisiin viimeinkin elää se elämättä jäänyt varhaisnuoruus, tarttua lujaa kiinni lopulta irrotakseen kunnolla.
Ehkä vanhemmat eivät koskaan saa selville, että aikuinen, keski- ikäinen lapsi onkin lesbo tai homomies. Ehkä vanhemmat tietävät, mutta eivät hyväksy. Ehkä vanhemmat hyväksyvät, mutta niin kovin usein hyväksyminen on suojelevaa, ei varauksetonta. Eivät kaikki heterotkaan ilman muuta nauti vanhempiensa varauksettomasta hyväksynnästä, mutta sen puute on homojen ja lesbojen keskuudessa todella yleistä ja erityisen syvää. Ja vaikka vanhemmat kykenisivät varauksettomaan hyväksyntään, monen lesbon ja homomiehen saattaa olla vaikea avautua sille jos on ensin kuluttanut vuosia varautuneena ja piilossa.
"Mitäpä vanhemmista," saattaa moni kuitata mielessään, samalla kun elää mielestään aikuisena ja valmiina, ovi kasvuikään tiukasti perässä suljettuna. Näiden ihmisten perhe on homo- ja lesboyhteisössä, ja usein yhteisön voimavarat kuluvatkin perheenä olemiseen. Moni ryhmä ja yhdistys on aloittanut toimintansa täynnä tavoitteita, ja hiipunut kun "perheenjäsenet" ovat aikuistuneet kasvettuaan ryhmän tarjoamasta perheestä omilleen.
Kun omat vanhemmat ajan mittaan vanhenevat, elämiseen kuuluu että heidät pystyy näkemään ihmisinä eikä vain vanhempina. Jos omassa elämässään on aikuistunut, pystyy olemaan helpommin aikuinen vanhempiensa seurassa ja seuraamaan heidän elinkaarensa päättymistä, hyväksymään sen. Oma äitini sanoi minulle äskettäin: "Olen elämässäni kokenut kaiken sen mitä elämään kuuluu, mitään ei ole jäänyt puuttumaan." Ajattelen mielelläni että voisin sanoa saman sitten aikanaan, ja ettei 11-vuotiaasta asti harjoiteltu varautuneisuus ole leikannut elämästäni niin suurta palaa etten ehtisi vielä elää.