Se suudelmaZ (setalehti) 1/1997
Joskus kuusi/seitsemänkymmenluvun taitteessa istuin kolmosen ratikassa joka kulki Mannerheimintietä keskustaan päin. Varmaan oli lauantai- ilta. Olin lukioikäinen. Arvelin, mutten tietenkään varmasti tiennyt, enhän ollut nähnyt enkä tavannut, että lesboja on ehkä olemassa, muuallakin kuin kirjoissa.
Messuhallin kohdalla (varmaan sillä katuosuudella missä korttelin toisella puolella on ravintola jossa pitkään järjestettiin Sirkan tanssit) seisoi kaksi naista suutelemassa toisiaan. Raitiovaunu humahti nopeasti ohi mutta olin näkemästäni varma. Se näky oli aika harvinainen Helsingissä 25 vuotta sitten.
Nyttemmin suutelevia naispareja näkee - ehkei tuhkatiheään, mutta toki silloin tällöin. Millaisia ne naiset olivat, ja olivatko vain rakastuneita vai lisäksi nestemäisesti rohkaistuneita? Molemmat olivat hoikkia ja pitkätukkaisia. Silloinhan, kauan sitten, hiukset olivat pitkät.
Näky piirtyi verkkokalvolleni valokuvaksi joka kulki sitkeästi mukana. Lesboja. Helsingissä. Kadulla. Suutelemassa.
Hiljattain löysin uudelleen vanhasta "96"-lehdestä (ensimmäisiä suomalaisia homojulkaisuja) erään viivapiirrokseni, jonka lähetin lehteen artikkelin kuvitukseksi vuonna 1977. Painettuna kuva oli pieni, alkuperäinen luultavasti kateissa. Panin lehden sivun skannerin lasilevylle, ja pian minulla oli, kiitos teknisten apuvälineiden, lähes alkuperäisen veroiseksi entisöity kopio vanhasta tussipiirroksesta.
Kuvassa seisoo kaksi naista - selin, koska en ollut osannut kuvitella kasvoja. Molemmat ovat alasti, toisen käsi on toisen olalla. Hiukset ovat pitkät. Vuonna 1977 mikään ei minun saatavillani olevien tietojen ja kuvitelmien valossa viitannut siihen että lesboilla olisi lyhyt tukka.
Niistä ajoista lesbot ovat levittäytyneet, vallanneet nurkan sieltä täältä. Heitä on enemmän. Lesboja näkyy Ilta-Sanomien lööpeissä, silloin tällöin katukuvassa erilaisissa univormuissaan. Kokoontumassa, kirjoittamassa, osana monenmoisia ryhmiä, verkostoja ja tuttavien piirejä. Heidän ei enää välttämättä tarvitse seistä Helsingin suurimman valtaväylän varrella suutelemassa näkyäkseen. Kun 1980-luvun alussa kirjoitin SETA-lehdessä "näkymättömästä naisesta," se kirjoitus oli sidottu aikaansa eikä ehkä enää kuvaa 1990-luvun maisemaa.
Olen varmaan nähnyt silmilläni ei enää satoja, vaan tuhansia lesboiksi tietämiäni naisia tuon "ensisuudelman" jälkeen. Jokin aika sitten minulle selvisi, että eräs tietoverkosta tuttu lesbo oli istunut samoilla luennoilla kanssani joskus 1970-luvulla. Hän muisti jopa minkä väristä villapuseroa olin käyttänyt. Mutta minä tietenkin istuin luentosalissa puoliksi poissaolevana, vakuuttuneena siitä että lesbot löytyisivät jostain aivan muualta.
Muistan oikein hyvin ensisuudelmani. Olin nuori ja kokematon. SETAn diskoillassa sille tuulelle sattunut hiukan humalainen nainen suuteli minua (ja luultavasti jossain välissä muutamia muitakin). Hän suuteli todella hyvin, ja suudelmia, naissuhteitahan lesboyhteisöstä moni etsivä lähtee hakemaan ja löytämään. Sen suudelman jälkeen minua ei sitten paljon luennoilla nähty, SETAssa sitä tiiviimmin.
Nyt keski-ikäisenä minua kai saattaisi olla vaikeaa, ellei peräti mahdotonta suudella tuolla samalla lailla uuteen, unelmilla puuteroituun suuntaan.
Kun nykyään istun raitiovaunuissa jotka kolisevat pitkin Helsingin katuja, ei pääni enää kääntyisi samalla tavalla kuin silloin joskus. Jos näkisin suutelevia naisia Mannerheimintiellä, muistaisin heidät varmaan tunnin, parin verran. Ikäänkuin olisin melkein menossa enkä enää tulossa.