Suomalaista vierauttaZ (setalehti) 5/1996
Isäni oli suomenruotsalainen. Äidinkieleni oli suomi, enkä varmaan omaksunut kuin muutaman murusen suomenruotsalaista kulttuuriperintöä. Olenko siis koko mieleltäni suomalainen? En ihan, vaan puoliksi vieras suomalaisuudessa.
Homona ja lesbona kasvavalla on suuri tarve ja kiusaus hankkiutua vieraiden kielten ja kulttuurien pariin. Minäkin seisoin teini-ikäisenä kirjaston ruotsin- ja englanninkielisten hyllyjen nurkissa etsimässä mitä tahansa missä ajatuksena ja tunteena ilmeni tuo kiehtova asia, homoseksuaalisuus. Ei se mitään että ruotsintaitoni oli aluksi niukka - se lisääntyi sivu sivulta kun tavasin ruotsinkielistä tietokirjaa seksuaalivähemmistöistä. Sen jälkeen saatoin siirtyä lukemaan vaikkapa Edith Södergranin runoja ja Eva Alexanderssonin romaaneja. Kuusikymmenluvun lopussa ja seitsemänkymmenluvun alussa piti lukea se vähä minkä sai käsiinsä.
Suomeksi ei ollut paljon mitään ja ruotsiksikin vähän, joten englannista muodostui kasvavan homon ja lesbon toinen äidinkieli. Kuusikymmenluvulla käännettiin suomeksi James Baldwinin 'Toinen maa', eikä käännös ollut kummoinen. Kirja oli luettava englanniksi jotta saattoi kokea samansukupuolisen rakkauden kirjallisen runollisuuden väljähtymättömänä versiona. Siitä eteenpäin huomattava osa lukemistoani muodostui englanninkielisistä kirjoista. Jokainen joka on vaikkapa käynyt Helsingin homo- ja lesbokirjakaupassa, Baffin Booksissa, ja mittaillut katseellaan hyllyjä ja niillä olevien kirjojen lukumääriä suhteessa julkaisukieleen, tietää miten erittäin pieneksi jää suomenkielisen kirjallisuuden osuus, jos on päättänyt lukea toisenlaista kirjallisuutta.
Miten ihmiseen vaikuttaa se että lähes kaikki hänelle tärkeistä kokemuksista ja kulttuurista kertova kirjallisuus on muulla kuin äidinkielellä? Alkaako ihminen silloin ajautua erilleen suomalaisesta ydinkulttuuristaan ja muuttua enemmän tai vähemmän vieraaksi kotimaassaan? Onko sellaisella ihmisellä jatkuva kaipuu kokea omakseen vieraalla kielellä luettu rinnakkainen kulttuuri, lähteä välillä etäälle makkaramainosten, humpan ja tangon suomalaisuudesta? Moniko suomalainen on hakenut ulkomailta ja niiden homokulttuureista sitä minäänsä, joka on kasvanut vierakielisen kirjallisuuden ravintoliuoksessa?
Joskus 1970-luvun lopulla ilmestyi 'Our Right to Love', iso amerikkalainen kirja, joka kävi lävitse ison tukun lesbouden alueita. Muistan miten se oli pohjana kun SETA-lehden numeroa 1/1980, naisten numeroa, tehtiin. Silloin kirja tuntui kertovan lesboudesta hyvinkin kattavasti, täyttihän se aukon joka ammotti silloin kun suomeksi ei ollut lesboudesta paperilla paljon yhtään mitään.
Satoja lesboudesta kertovia kirjoja myöhemmin en enää näe sen hiljattain ilmestynyttä seuraajaa, 'The New Our Right to Love', paljon muuna kuin amerikkalaisen lesbomaailmankuvan heijastimena. Se kertoo enemmän kuin edeltäjänsä, silti se tuntuu kapeammalta. Kai siksi että sen lukijalla ei ole yhtä nälkä lukea mitä tahansa sanojen puutteeseen.
Ei suomeksi ja Suomessa ilmesty kovin paljon, ja minulle on henkilökohtaisesti mahdotonta ravita vaikkapa lesbokirjallisuuden nälkääni harvoilla suomalaisilla lesboromaaneilla. Ne ovat sittenkin liian suomalaisia toinen jalka toisessa kielessä ikänsä seisseelle. Vuosien varrella ja paikan päällä olen väistämättä joutunut huomaamaan, että se maailma josta englanniksi kerrotaan on, lesbotuttuudestaan huolimatta, myös vieras - sielläkin on makkaran ja humpan vastineensa, jotka herättävät koti-ikävää suomalaisuuteen.
Ehkei ole niin tavatonta ja outoa olla vieras maailmassa, jossa kulttuurit ovat yhä vähemmän monoliittisia, ja yhä useammat ihmiset vieraita tavalla tai toisella. Kahdessa kulttuurissa kasvaminen avartaa väkisin.