Melissa ja meZ (setalehti) 2/1996
Menin äskettäin yhteen elämäni harvalukuisista rock- konserteista. Kuulovammaisena niissä tulee käydyksi harvemmin. Esiintyjä oli harvinaisen vetovoimainen, olenhan tullut kantaneeksi Melissa Etheridgen levytyksiä kotiin kaupoista ensimmäisestä 1988 julkaistusta levystä lähtien.
Harhailimme, seuralaiseni ja minä, molemmat yli nelikymppisinä konserttipaikalla varmaan hiukan kuin kaksi keski-ikäistynyttä lesbohuuhkajaa. Tavanomaisen rock-yleisön seassa oli lesbojen määrällinen läsnäolo silminnähtävä, ja samalla lesbovalikoimaltaan melko kattava. Ohitsemme liikahti ryhmä post-postmodernin näköisiä henkilöitä, joita olisi varmaan kultaisen 1970-luvun lopulla mainittu 'naista rakastaviksi naisiksi', nykyään todennäköisesti ihan muuksi. Seuralaiseni kuuli heidän kommentoivan kohdallamme toisilleen: "Täällä on tänään kaikenlaista väkeä."
Kaikenlaisuutemme mahdollisine laatueroineen toki unohtui kun julkilesbo rocktähti astui lavalle ja pyyhkäisi käheän äänensä energialla mukaansa niin yleisönsä huuhkajat kuin talitintit.
Konserttivierailun ajankohtaistamasta Melissasta kerrottiin artikkelin verran isossa naistenlehdessä, Suomessa varsin ajankohtaiseen sävyyn. Artikkelin ja sen näyttävän otsikon mukaan Melissa tahtoo tottakai naimisiin naisystävänsä kanssa.
Tämän ja muiden lehtikirjoitusten nykylesbo näyttäytyy reippaana, punaposkisena ja elää rakastavassa vakiparisuhteessa. Vuosikymmen tai pari sitten lesboja oli olemassa julkisuudelle vain kuriositeetteina, mutta nyt, suuren liittobuumin aikoina, toimittajat kuuluvat tarmokkaasti haeskelleen julkisuuteen halukkaita ja sopivia lesboja. Eikä heitä tunnu haittaavan vaikka kaikki eivät näyttäisikään Eva Dahlgrenin siskoilta, kunhan asu on siisti, koti ojennuksessa ja kanta oman lesbosuhteen rekisteröimiseen jämäkkä.
Lesbojen ikiaikainen näkymättömyys on ollut aina ollut oman minuuden etsijälle rasite. Kun näkyviä esikuvia ei ole juuri ollut, niin olemisen ja olemuksen mallit on parhaan mukaan järkeilty sen lesbokaavan mukaan joka on milloinkin ollut esillä. Aikojen saatossa on ohitse virrannut ties mitä violetteja tunikoita, ruutupaitoja, nahkatakkeja ja muita lesbona olemisen univormuja, joita on joko edellytetty vähän jokaiselta yhteisön liepeille ilmaantuneelta, tai joita vastaan on kapinoitu uhmakkaan ulkopuolisuuden puristuksissa. Ja lesboksi sopeutumisensa vuosien vierittyä on joku aina parahtanut jälkeenpäin: "En saanut silloin 1980-luvun alussa pukeutua hameeseen!"
Kiitos julkisuuden, olemme saamassa lesbon alakulttuurisen perinnekuvan (hurja, naisesta naiseen kulkien elämäänsä pois ryyppäävä väärinymmärretty lahjakkuus) ja muiden keskivertojulkisuudelle vähemmän ilmeisten kuvien rinnalle uuden tulokkaan, virkanainen Meiju Meikäläisen, jolla on asuntolaina, testamentti ja kihlasormus sormessaan.
Sitä, vastaako kuva todellisuutta, on turha murehtia, sillä varmaa on vain se ettei "oikeaa kuvaa lesbosta" taida olla olemassa. Joukkoon kuuluu niin professoreita kuin lähikaupan kassoja, teini-ikäisiä ja eläkemummoja, pesänrakentajia ja kulkureita, ja kaikkea siltä väliltä ja vierestä.
Avaan television, ja näen miten saksalaisen jännityssarjan tumma lesbomurhaaja on taas käsikirjoitettu ajautumaan mustasukkaisuusmurhaan. Naistenlehdessä asiallisen näköisiksi meikatut vaikuttajalesbot puhuvat toimittajan kautta paatoksella testamenteista, adoptiosta ja tunteista. Melissan konsertissa joku kanssalesbo väsyy kesken, ja hänet kannetaan sivummalle selviämään. Katson peiliin nähdäkseni kokokuvan lesbosta, ja mietin muuttuuko sieltä näkemäni kuva sitä selkeämmäksi, mitä korkeammaksi kasvaa lesboista kertovien lehtileikkeiden pino. Arvaan että ei, ja ajatus kirkastaa.