Isoja ja pieniä kaappejaZ (setalehti) 6/1995
Luin Olli Nuutisen homominuuden muistelmat, "Kommentteja kahteen elämään". Se onkin mielenkiintoinen kirja. Sen Nuutinen on niin erilainen kuin minä - hän oli mies, minua toistakymmentä vuotta vanhempaa vuosikertaa, ja lähes loppuun saakka kaapissa.
Eroavaisuuksista huolimatta kirjassa on paljon tuttua ja valaisevaa. Se sisältää monia muistoja ja kokemuksia Helsingistä, jotka palapelin tavoin liittyvät omiini, ja antavat minulle perspektiiviä siihen historian kohtaan, jossa minä putkahdin tapahtumakartalle. Tuttua on akateeminen elämä, ja tarve nähdä ja kokea muutakin kuin Suomi. Tuttua on monenlaisten asioiden saavuttamattomuus.
Kysyn ajatusleikkinä, miksi minä ja moni muu sukupolvessani ei elänyt Nuutisen elämää, vaan kokoontui, toimi, ja elämöi julkisesti. Miksei Nuutinen?
Kirjaa lukiessa ihmettelen kaapissa elämisen kääntöpuolta. Kun Nuutinen saapuu Bostoniin, ja pelkää saavansa opiskelija- asuntonsa kämppäkaveriksi heteromiehen, asuinkaveri onkin hintti ja suhteesta tulee oitis seksisuhde. Helsingistä Nuutinen aikoinaan "pakeni" Puolaan katkaistakseen ensimmäisen suhteensa, joka sekin tuntui alkaneen liikoja haeskelematta. Unkarissa hän heti päätyy homokahvilaan ja löytää miehiä jätettäviksi asti. En voi muuta päätellä kuin että kaappi on ollut hyvin iso, avara, tupaten täynnä kohtaamisia ja eroja.
Minun muistoni ovat aivan toisenlaiset. Niin kauan kuin en ollut lähtenyt mukaan mihinkään, toimintaan tai tapaamisiin, ei ollut puhettakaan mistään suhteista. Kaapissa eläminen olisi merkinnyt näkymättömäksi jäämistä ja syrjäytymistä monista elämän iloista. Tätä kokemusta ei voi tietenkään yleistää, mutta en silti usko olevani ainoa jolle avoimesti lesbona melskaaminen oli jo aivan henkilökohtainen välttämättömyys. Vain mukaan menemällä pääsin ympäristöön, jossa kiinnostus samaan sukupuoleen oli oletusarvoista.
Muistan aktivismini alkuajoilta kahtiajakoja. Toisaalla olimme "me", avoimet ja rohkeat. Toisaalla olivat "ne", kaapissa elävät ja pelokkaat. Monien (ei tietysti kaikkien) avoimuuteen sekoittui varmaan pieni annos hyveellisyyttä. "Ne" kokivat mukavan kaapinsa isoksi, "me" tiesimme omamme olleen pieni ja pimeä. Ehkä kaappiemme koot olivat tosiaan niin erilaiset että joillekin koko riitti, joillekin ei?
Mietin, kirjoittaako joku sukupolvestani vielä paljastuskirjan, vai tulevatko elämän tärkeät asiat nykyään kerrotuiksi ikään kuin matkan varrella? Elämmekö me kaikki jollakin tasolla vaieten ja vaikenemista itsellemme järkeillen? Ajattelemmeko, ettei tarinamme kuulu muille? Että se loukkaisi muita? Ei ole tärkeä? Että se on liian omanlaisensa, tai liian järjetön?
Haluaisin lukea lisää tarinoita, nyt kun olen lukenut Nuutisen tarinan. Yleisö on paikalla, vain tarinankertojia odotellaan.