Muutoksia ja vuosikymmeniäZ (setalehti) 5/1995
Se on sitten syrjintäsuoja. Tätä kirjoittaessani koko asia tuntuu leijuvan ilmassa. Kyllä se ajallaan muuttuu kosketeltavaksi.
'Minun aikanani' eli sinä ajanjaksona jona olen tuntenut muutosten koskettavan minua lesbona, olen kokenut homoseksuaalisten tekojen rangaistavuuden poistumisen rikoslaista (1971) ja homoseksuaalisuuden sairaudeksi luokitelleen kohdan poistamisen Suomessa käytetystä virallisesta tautiluokituksesta (1981).
Ensimmäinen näistä ei tuntunut 18-vuotiaasta kovin ihmeelliseltä, sillä homoseksuaalinen elämä tuntui olevan edessä ja lainmuutos näytti sattuvan oikein sopivasti omaan täysi- ikäistymiseeni. En kantanut isoakaan murhetta siitä, että teot joita halusin tehdä, olivat toisille olleet arkielämää painostavasti rikollisia.
Tautiluokitus oli sitten kokonaan toinen juttu. Olin ollut Tukholmassa kesän 1979 vapautuspäivillä, missä Ruotsin sosiaalihallitus oli vallattu. Ruotsalainen tuttava vei minut sinne mukanaan, minäkin istuin ruotsalaisen byrokratian portailla mukana vaatimassa, että joko luokitus poistuu tai me emme. Sosiaalihallituksen johtaja tuli siinä paikassa kertomaan, että asia otetaan käsiteltäväksi. Ruotsin päätös tehtiin pian, Norja ja Tanska seurasivat perässä, ja lopulta sitten myös Suomi. Saavutuksena se tuntui siis käsinkosketeltavana, olihan sairausluokituksen kumoamisen puolesta tehty töitä.
Me 'varttuneemmat' sentään vielä muistamme että SETAn disco oli aikoinaan nimetty sairausluokituksen mukaan Studio 302:ksi. Muuten sairausluokitus tuntuu kai kuuluvan pimeään historiaan, eikä se sen kumoamisen jälkeen aikuistuneista kai tunnu sen ihmeellisemmältä. Onko todella niin, että samoin kuin minä koin itseni vuonna 1971 ilman muuta valmiiksi elämään laillisesti lesbona, seuraavan vuosikymmenen lesbountuvikot tunsivat itsensä ilman muuta vapaiksi ja keveiksi sairausluokituksen leimasta?
Käykö syrjintäsuojalle ehkä samoin? Ne, jotka nyt päättävät rakastaa oikein kunnolla ja arkisen avoimesti samaan sukupuoleen kuuluvaa ihmistä tai ihmisiä, eivät ehkä enää viitsi pian vaivata itseään ihmettelyillä siitä, miten heitä saa kohdella. Ehkä he olettavat saman tien että sama kohtelu, samat oikeudet - ilman muuta, ei sen vähempää?
Välistä tuntuu, että lakeja muutetaan ja syrjiviä kohtia poistetaan jälkeentulevien onneksi. Jos on ehtinyt elämässään kokea syrjintää, sairauden ja rikollisuuden leiman, se jää synkkänä kohtana sieluun ja toistuu kai koko loppuelämän mittaan sinisenä sävelmänä menneiltä ajoilta.
Muutokset eivät toki tapahdu nopeasti, eivätkä 1990-luvun ongelmat aina poikkea kovin rajusti 1970-luvun ongelmista. Joskus toivon että olisin sittenkin aloittanut elämäni myöhemmin ja valoisampana aikana, mutta sitähän ei voi itse valita. Siis onnea meille kaikille syrjintäsuojan johdosta - miten se itse kunkin elämään osuukin.