Vielä yhdet ja laskuZ (setalehti) 2/1995
Astun sisään paikkaan jossa tanssit pidetään. Ovensuussa makaa nainen tajuttomana. Hänen ympärilleen on kerääntynyt väkeä, joista jotkut yrittävät päätellä, onko hän sairas vai ainoastaan sammunut. Jälkimmäinen vaihtoehto todetaan oikeaksi.
Vuosi on 1995, mutta yhtä hyvin se voisi olla 1978, tai lähes mikä vain tuntemani vuosi tältä aikaväliltä. Kukaan ei tiedä milloin lesbot ratkesivat ryyppäämään, sillä niin on aina ollut. Tuleeko niin ehkä aina olemaan?
Luen verkosta keskustelunkatkelmia, joissa todistellaan että naisille on taloudellisesti kannattavaa järjestää omia tilaisuuksia. Lesbot juovat minne hyvänsä menevätkin, he ovat "hyviä asiakkaita" jotka saavat viinan virtaamaan. Tämä logiikka on minusta jollain salatulla, lesboinhoisella tavalla lohdutonta.
Ajattelen erästä naisystävääni menneiltä ajoilta. Tämä uhmakas, pienituloinen ja kovia kokenut nainen tarttui perjantaisin tuoppiin kuin ainoaan ystävään, ja selosti: "Minusta on mukava tulla juovuksiin. Pidän oluesta. Mitä häpeämistä siinä on?" Hän jäi aikoinaan istumaan Vanhan kellariin tuoppeineen, kun panin välit poikki ja pakenin paikalta.
Viime vuonna Helsinkiin avattiin lesbokapakka. Asiakkaita tuntui riittävän, niin kauan kuin sieluni sieti pistäytyä seuraamassa sen menoa ja kanta-asiakkaiden tuopinvieruselämää. En heti unohda sitäkään kertaa, kun eräs ympäripäihinsä tullut nainen kertoi kovaa kaikille, ettei hänen haarojensa väliin "kukaan ole vielä nukahtanut".
Suomalainen lesbo siemailee itselleen elintilaa oluen voimalla. On oltava paikka minne mennä kaljalle, ja mielellään sieltä edelleen jonnekin missä on tanssia, musiikkia, ja tilaisuus sammua muiden lesbojen käsiin. Käteisvarojen määrää mitataan sillä riittävätkö rahat kunkin illan kaljoihin. Jos eivät riitä, niin lainataan. Jos ei voi juoda lainaksikaan, jäät syrjään hauskuudesta, sillä Suomessa ei ole montakaan viinatonta paikkaa olla lesbo toisten lesbojen keskuudessa. Jos alkoholi on edellytys muiden naisten kohtaamiselle, siitä tulee ilman muuta osa lesbon elämää.
En tunne tarkemmin, omakohtaisesti niitä ponnisteluja, joita Suomessakin on tehty lesbojen viinattoman elämänhallinnan eteen. Varmaan monet ovat niiden kautta raitistuneet ja voimistuneet. Mutta mikään ei tunnu riittävän, ei Suomessa jossa joskus tuntuu ettet ole mikään oikea, täysverinen lesbo ellet juo reippaasti tai edes puolitosissasi.
Luin 1980-luvun alussa amerikkalaisen Jean Swallowin toimittaman vaikuttavan kirjan "Out from Under: sober dykes and our friends", joka kertoi lesboaktivistien äänin raitistumisesta ja elämästä ilman alkoholia. Se valoi uskoa yhteisöön ja tulevaisuuteen, jota juomistilanteet eivät hallitse.
Jean Swallow teki vuodenvaihteessa itsemurhan 41-vuotiaana, elämän ristiriitojen kasvettua hänelle ylivoimaisiksi. Suomalaisissa lesbotilaisuuksissa kilisevät tuhannet kaljakorit, ja humalainen nainen naisystävineen ottaa tänäänkin jossain vielä yhdet. Suuriko on lasku?