Minä ja kaikki muutSETA-lehti 6/1994
"Mikset sinä voi olla kuten muutkin ihmiset!" oli lause, jota äitini toisti minulle todella usein ollessani teini-ikäinen. En ole varma, mitä kaikkea "kuten muutkin" oikein piti sisällään, mutta sisuni kuohahti joka kerta sen kuullessani.
Minähän en suinkaan ollut samanlainen kuin muut ihmiset, vaan jotain salassa kytevän erilaista silloin joskus, muinaisella muistojen kultaamalla 1960-luvulla. Elin omaa kätkettyä teinilesbon elämääni ja varoin tarkasti, ettei kukaan saisi asioistani vihiä. Olisin silloin joutunut hyllyvälle pinnalle, sillä kätkössä lesbona elävältä nuorelta, jolla ei vielä ollut 'kokemuksia', ulostulo olisi paljastanut liikaa kovettumatonta pintaa maailman raavittavaksi.
En suinkaan ole ainoa aikoinaan erilaisena kasvanut, nyt yli nelikymppinen maailmassa. Moni muu kävi lävitse samat kasvuiän himot ja kaipuut. Hiukan erilaisemmaksi muutuin siinä vaiheessa kun itsepäisesti jatkoin niiden vaalimista, samalla kun moni muu katsoi parhaaksi aikuistua (eli olla kuten muutkin) ja siirtyi vuoden tai muutaman ajaksi 'heterovaihteelle'. Minä painelin homo- ja lesboyhteisön pariin. Elin muutaman vilkastahtisen vuoden, joiden kuluessa olin kaikkea muuta kuin "kaikki muutkin" ympärilläni levittyvässä, lohduttoman heteroyhtenäiseltä näyttävässä yhteiskunnassa. Olin rantautunut radikaalin elämän saarekkeelle missä kuului olla ylpeästi erilainen.
Ulostulon ja ensirakkauksien jännittävät vuodet kuluivat, ja jäivät taakse katkeransuloisina. En toki ollut vielä leikannut elämästä sen parasta viipaletta, mutta vaihtelevan joka tapauksessa. Vanhenin, hiljensin vauhtia.
Nelikymppisenä huomaan, miten moni katuu elämänsä suvantoja, niitä kohtia, joissa päätti olla muiden kaltainen. Monet ikäiseni tuntevat että jotain on jäänyt kokematta ja että siitä täytyy vielä ehtiä saada kiinni. Uusia kasvoja nousee esiin yhdenmukaiselta näyttäneestä ihmisjoukosta. Heterokulisseja kaatuu. Syrjässä eläneet, vähempään ennen tyytyneet homot ja lesbot havahtuvat liikkeelle havittelemaan omaa onneaan. Suuri rakkaus voi vihdoin koittaa ennen 50- vuotispäivää. Se on mitä syvintä neljän-, viidenkympin villitystä, vielä kokemattoman kokemuksen hullua metsästystä.
Oman katkeran mausteensa sukupolveni soppaan lisäsi ystävien ja tuttavien kuoleminen AIDSiin. Me eloonjääneet olemme ennen aikojamme vanhoja, kun niin moni jonka tunsimme ei enää nähnyt muutamaa viimeistä kevättä tai syksyä.
Neljäkymmentäyksivuotias on varmaan viisaampi kuin neljätoistavuotias. Jälkimmäinen ei olisi mistään hinnasta suostunut olemaan kuten muutkin. Edellinen voi olla enää vain tyytyväinen, mikäli on ehtinyt kokea juuri sen minkä muutkin, eikä vähempää.