KaupassakäyntiäSETA-lehti 1/1994
Opin neljän vanhana lukemaan, enkä ole sen koommin malttanut lopettaa. Alle kymmenvuotiaana olin jo paikallistanut romaanien sivuilta ensimmäiset homot ja lesbot. Olisin lukenut joka tapauksessa, mutta se seikka, että 1960-luvulla tästä minua henkilökohtaisesti puoleensavetävästä ihmisryhmästä sai tietoa vain painetun sanan kautta, teki minusta himolukijan.
Vuonna 1969 aloin lukea 96-lehteä ja sittemmin SETA-lehteä. Kun pääsin matkustelemaan, merkitsin aivan ensimmäiseksi kaupunkikarttoihin homo- ja naiskirjakauppojen sijainnin. Kävin kirjakaupoissa minne meninkin. San Francisco, Lontoo, Amsterdam, New York, Washington, D.C., Pariisi, Berliini ja Tukholma ovat piirtäneet karttansa kirjahyllyihini, jotka ovat toivottoman täynnä painavista matkatavaroista purettuja kirjoja.
Kun Helsinkiin avattiin homokirjakauppa, ilmestyin paikalle jo avajaispäivänä. Mietin, että tämäpä hyvä juttu - paine päästä ulkomaille penkomaan kirjakauppoja hellittää edes hiukan, ja matkatavarat kevenevät. Baffin Books myy muiden samanlaisten puotien tavoin hyvin kansainvälistä tavaraa, joten kiinnostavimpien uusien kirjojen saanti on turvattu.
Vai onko? Viime kirjakauppakäynnillä myymälä oli autio, eikä asiakkaita ollut vilisemällä sitäkään edellisellä kerralla. Tietysti asiaan vaikuttaa sijainti keskustan syrjäkulmilla, mutta minua asia huolestuttaa. Mistä ihmiset oikein ostavat kirjansa Helsingissä, omasta kirjakaupasta, vai ulkomailta? Kysyvätkö he homokirjoja mieluummin Akateemisen kirjakaupan kaltaisesta anonyymistä paikasta, vai vaivautuvatko kävelemään Kampin perukoille saakka?
Olen itse sen verran viitseliäs, että näen mieluummin hiukan vaivaa tukeakseni 'omaa' myymälää, kuin haen saman tavaran lähempää. Kävelen mieluummin muutaman ylimääräisen korttelin Olotilaan kuin jään Helsingin keskustan oleskelupaikkoihin. 'Omaa' liiketoimintaa tukeakseni voin sijoittaa rahaa kaikkiin Meikänainen-kustantamon kirjoihin, niihinkin, joita en niiden pelkän kirjallisen arvon vuoksi lukisi. Jos homo- ja lesboyhteisö jotain tarvitsee tapaamispaikkojen ohella, se on painettu sana. Se tavoittaa pitkällä tähtäyksellä eniten ihmisi ja sillä on mahdollisuus koskettaa heitä syvemmältä kuin millään muulla medialla. Paperille painettu asia saattaa odottaa lukevia silmiä kärsivällisesti vuodesta toiseen. Se ei kysy esitysaikaa eikä -paikkaa, vaan kulkeutuu minne ja kenelle tahansa.
Kirjoittaminen on ilmaisumuotona useampien ihmisten tavoitettavissa kuin mikään muu viestinnän väline. Siksi kirjan kansien väliin on kulkeutunut uskomaton viipale inhimillistä kokemusta, ja siksi kirjoista ja lehdistä haetaan laajennusosia omille elämyksille.
Luin joulun aikaan lävitse Ann Bannonin 1950-60-lukujen taitteessa kirjoitetut lesboromaanit. Olin ostanut koko sarjan tietysti Baffinista. Laura Landonin itseään ja onneaan etsivä hahmo kykenee värähdyttämään 1990-lukulaista lukijaa samalla voimalla kuin menneinä vuosikymmeninä, ja kuljettamaan häntä vaihtuvien tunteitten ja ristiriitojen lävitse. Nuo kirjat julkaistiin kun vasta luin lastenkirjoja, ja pääsivät lukuvuoroon sopivalla ajallaan.
Tuntuu, kuin elokuvat olisivat kirjoja enemmän pinnalla juuri nyt. Niitä koskeva keskustelu kietoutuu melko tarkoin pohtimaan, kuinka homo/lesbonäkökulmainen jokin elokuva on. Kirjoissa meidän näkökulmillemme on aina ollut leveämmälti tilaa. Siksi toivon kirjakaupalle asiakkaita, kirjoille julkaisijoita, koetulle kirjoittajia.