KeskenkasvuisuuttaSETA-lehti 5/1993
Täytin elokuun lopulla neljäkymmentä. En vieläkään tunne itseäni kovin aikuiseksi. Kymmenvuotispäivääni en muista, mutta kaksikymmenvuotiaana olin liikuttavan keskenkasvuinen ja yksinäinen nuori nainen. Kaksikymmentäviisivuotispäiväni jäi kipeänä mieleen: makasin hylättynä ja vilustuneena ihastukseni asunnossa, osaamatta kuvitella elämää ensimmäisen epäonnistuneen suhteen tuolla puolen. En sananmukaisesti tiennyt, mitä voisin elämältä odottaa.
Kolmenkymmenen ja neljänkymmenen väliin on mahtunut paljon, mutta ei asettumista valmiisiin muotoihin. Olen viime aikoina miettinyt paljon oman elämäni alkupuolta. Muilla on lapsia, joiden kasvaessa he käyvät läpi omaa historiaansa. Lapsettomallakin on samantapainen kertautumisen vaihe.
Vuosia sitten, jo teini-ikäisenä, kerroin äidilleni, etten ikinä tulisi hankkimaan lapsia. Se päätös on pitänyt varsin hyvin. Oma kasvuaikani oli niin hankala, etten ole tuntenut kiusausta itse asettua vanhemman asemaan. Olenko sitten ikuisesti jäänyt jotain elämään kuuluvaa paitsi?
Lesboparien lapsista on etenkin viime aikoina puhuttu paljon, mutta keskustelu on liikkunut kovin periaatteellisella tasolla. Todelliset ihmiset ongelmineen tuntuvat unohtuneen keskustelusta tyystin. He eivät uskaltaudu näkyviin, pelätessään muuttuvansa varoittaviksi esimerkeiksi niiden papereissa, joille kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen liitto lapsineen on kauhistus.
Heteromaailman huoli siitä, saavatko nämä kasvavat lapset ja nuoret varmasti sen arvomaailmaa vastaavia 'malleja' on ahdistavaa. Omina kasvuvuosinani sain kyllästymiseen asti kuunnella lausetta 'mikset voi olla samanlainen kuin muutkin?' Painostus oli todella väkevää: olisi pitänyt käyttää hametta, hoitaa finnit pois ja laitattaa tukkaansa, jotta vanhempien ahdistus kasvatuksensa kelvollisuudesta olisi edes hiukan lieventynyt.
Pelkällä yksinkertaisella matematiikalla oivaltaa hyvin, että homoperheissä kasvaa huomattavasti vähemmän heterolapsia kuin heteroperheissä homolapsia. Edellisten tulevaisuudesta kannetaan siis heidän lukumääräänsä nähden suhteetonta huolta. Samaan aikaan keskenkasvuisiin lesboihin ja hintteihin kohdistetaan kaikki se nöyryyttäminen ja ahtaiden ihmisroolien tyrkyttäminen mihin pakkoheteroseksuaalinen maailma suinkin pystyy.
En ole enkä yritä olla mikään kasvatuksen tuntija. Kokemukseni ovat peräisin yksinomaan omasta ja tuntemieni ihmisten historiasta. Tiedän, että ihminen tarvitsee jonkinlaisen kuvan mahdollisuuksistaan osatakseen ja uskaltaakseen tehdä niistä totta. Sellaisilla nihkeillä, ahtailla käsitteillä kuin 'miehen malli' ja 'naisen malli' vain tuntuu olevan enemmän tekemistä mukautumisen kuin kasvamisen kanssa.
Toisenlaisia malleja ei ole: ei ole vammaiseksi varttumisen mallia, ei homoksi ja lesboksi kasvamisen esikuvia. Kaikesta erilaisuudesta täytyy itse ottaa selko yritysten ja erehdysten kivistä polkua kompastellen. Sen polun varrella kohoavat heteroyhteiskunnan mainoskyltit ilkkuvan yksinkertaisina, elämän monimuotoisuutta halveksiva kevyt nauru valmiina.
Kasvamiseen kuuluu myös annetuista esikuvista irtautuminen ja oman tien etsiminen. Silti on väärin, että keskenkasvuisen ihmisen täytyy jaksaa ikäänkuin luoda maailma uudestaan alusta. Homoperheessä kasvavan heteronuoren ei varmasti tarvitse kantaa yhtä raskasta itsensä löytämisen taakkaa kuin yksin ja epävarmana eteenpäin hapuilevan hintin tai lesbon.
En väitä, ettei lesboparin heterolapsellakin voisi olla vaikeaa. Väitän vain, että hänenkin vaikeutensa voidaan nähdä, niitä liioittelematta, osana uudeksi ja erilaiseksi ihmiseksi tulemista.