Valheen ja toden rajallaSETA-lehti 3-4/1993
Vanha ystäväni paljastui hiljattain urkkijaksi. Se tapahtui äkkiarvaamatta. Tiedon välittäjänä oli japanilainen tv- dokumentti, jota päivän lehdet olivat esitelleet näyttävästi.
Monika Haeger? Nimi oli hyvin tuttu, mutta kuvittelin ennakolta, että muitakin samannimisiä täytyy olla olemassa. Ystäväni ei voinut olla ennakkoinformaation tarkoittama ilkeä täti Monika. Se toinen nainen toimitti estoitta valtavan määrän informaatiota entisen DDR:n salaiselle poliisille, Stasille, rauhanaktivistiperheestä, jonka poikaa hän luotettuna samanmielisenä lähimmäisenä hoiti.
Ohjelma alkoi, ja ruutuun ilmestyivät tutut kasvot. Minun Monikani, se sama, joka oli henkireikäni oikeaan maailmaan niinä kuukausina, jotka vietin stipendiaattina DDR:ssä. Monika, joka tarjosi minulle yhteyksiä, yösijan kodissaan ja lämpimän naurunsa talvella 1982-83. Kymmenen vuotta myöhemmin hän oli ilmiantaja, jota kukaan ei halua tuntea, ja jonka omallatunnolla oli enemmän kuin vain televisiodokumentissa käsitellyn toisinajattelijapariskunnan vankilatuomiot.
Asian tultua ilmi olen kerrannut tapahtunutta mielessäni. Sain Monikan osoitteen länsiberliiniläiseltä lesbotutkijalta, Ilse Kokulalta, jonka luona vierailin jouluna 1982. Ilse oli löytänyt idästä kourallisen kontakteja ja saanut sitten porttikiellon DDR:ään. Eräs näistä kontakteista oli Monika.
Monikaan oli helppo tutustua. Hän oli avoin, seurallinen ja kiinnostunut keskustelija, jolla tuntui olevan aina aikaa. Hänen tuttavapiirinsä oli todella laaja, puhumattakaan kotikirjastosta, jota Monika leikillään kutsui lesboarkistoksi. Eräs kiinnostavimmista tuttavista oli vanha juutalaisnainen, joka oli puoli vuosisataa sitten tuntenut intiimisti Karin Boyen, ja joka edelleen vaali ylpeänä tämän muistoa. Hetken ajan ulottuvillani tuntui olevan mennyt Berliini, sellaisena kuin se ei enää koskaan tulisi olemaan.
Monikan ja hänen naisystävänsä kodissa tutustuin monenlaisiin naisiin, joille Monika tuntui olevan tärkeä kiintopiste. Matkustimme myös Leipzigiin kansalliseen homotapaamiseen, missä oli koolla kymmeniä rohkeita ihmisiä. Rauhan- ja naisasia olivat usein esillä keskustelussamme, enkä lainkaan epäillyt Monikan vilpittömyyttä. Minulle kaikki oli suurta seikkailua, jännittävää, puoliksi maanalaista toimintaa.
Monika oli syntynyt lännessä, josta hän oli muuttanut itään teini-ikäisenä, kun rajat sulkeutuivat 1960-luvun alussa. Hänen takanaan oli paha maailma, tyttärensä hylännyt äiti ja lastenkoti. Sosialistinen Saksa tarjosi uuden alun ihmiselle, joka koki entisen elämänsä vain unohtamisen arvoiseksi.
Sosialismi oli sekä Monikalle että useimmille hänen piiristään tärkeä kysymys. Muistan tavanneeni Monikan kautta vain yhden ihmisen, joka avoimesti epäili järjestelmän ydintä. "Lenin oli hyvä mies, eikö sinustakin?" pohdiskeltiin kutsuilla, joilla kävin. Silloin oli helppo vastata myöntävästi.
Televisiodokumentin "Monika & Jonas" nähtyäni olen jatkuvasti pohtinut Monikaa ja hänen motiivejaan. Toimittiko hän Stasille raportteja myös lesbo- ja homoaktivisteista, ja siksikö häneltä riitti minullekin niin runsaasti aikaa? Vai oliko hän vain omaksunut vallitsevat arvot niin perusteellisesti, että uskoi toimivansa parhain päin? Ehkä hän oli mukana dokumentissa vain esimerkkinä tavallisesta ihmisestä, joka oli perimmältään pyrkinyt edistämään sitä mihin uskoi.
Lisää valaistusta asiaan toi saksalaisen Spiegel-lehden raportti, jossa kerrotaan erääseen toisinajattelijaan vuosien ajan kohdistetusta urkinnasta. Kopiot Stasin papereista kertovat lohdutonta kieltään 'tukiryhmästä', joka oli täynnä Stasin tarkkailijoita. Eräs kolmesta tärkeimmästä oli nimeltään Monika Haeger. Pöytäkirjoissa luetellaan kokouksissa läsnäolleita: Monika, 'Monika Haegerin ystävätär'... Kuvia, päivämääriä, tosiasioita.
Ei auttanut muu kuin uskoa: Monika oli ilmeisesti hyvin tärkeä ihminen niiden urkkijoiden piirissä, jotka seurasivat toisinajattelijoiden toimia ja jotka raportoivat kaiken tarpeellisen, jotta 'vaarallisimmat' voitaisiin vangita. Hänen lesboaktivisminsa saattoi olla aitoa, tai sitten sekin oli soluttautumista yhteiskunnan liekanuorasta irti pyristelevän aktivismin ytimeen. En tiedä, en edes sitä, onko minustakin olemassa mappi täynnä päivämääriä ja tapaamisia.
Minulle on sanottu, että totuuden asioista voi kertoa ainoastaan Monika itse - omalta kannaltaan. En vain tiedä miten kysyisin. "Lähetä hänelle musta ruusu," ehdotti joku. Sekin tuntuu siltä kuin minua pyydettäisiin heittämään ensimmäinen kivi.