Hyvä vai paha HelsinkiSETA-lehti 1/1993
Luin kirjaa "Toisenlaisia naisia" tuntien itseni hiukan toisenlaiseksi kuin siinä haastatellut naiset. Tämä lesboelämänkerrallisia haastatteluja sisältävä tärkeä teos muistutti minua vieraudesta, jonka koin tutustuessani helsinkiläiseen lesboyhteisöön 1970-luvulla.
Silloin taannoin - kenties nyttemminkin - oli luonnollista olettaa, että keskustelukumppani oli muuttanut Helsinkiin muualta. "Mistä olet kotoisin?" Oikein hävetti vastata: Helsingistä. Kuuluin omalla kotipaikkakunnallani maantieteelliseen vähemmistöön.
Muistan, miten kahdeksankymmentäluvun alkaessa opittiin puhumaan seksuaalipoliittisista pakolaisista. He olivat suomalaisia, jotka etsiessään seksuaalisesti vapaampaa elämänpiiriä jättivät kotiseutunsa. Matka suuntautui Helsinkiin, Tukholmaan, tai mihin tahansa isompaan kaupunkiin, mistä löytyi mahdollisuuksia onnen tavoitteluun oman sukupolven parissa.
"Toisenlaisissa naisissa" kuvaaaan tämän pakolaisuuden varjopuo ia tavalla, joka kertoo kaipnusta takaisin menetettyyn maahan. Oli taakse jäänyt yhteisö miten ankara hyvänsä ja kertojan kotiseutu miien syrjäinen tahansa, se kuvaillaan pohjimmiltaan "suurta maailmaa" - eli Helsinkiä - parempana. Elämä Helsingissä on kertomuksissa aina kovempaa ja kylmempää. Saaduista mahdollisuuksista ja rakkaudesta maksettu hinta tuntuu lukijasta lähes kohtuuttomalta.
Tämä lähes kirosanaksi muuttunut Helsinki, muille ankaran aikuistumisen ja juurista vieraantumisen näyttämö, on minulle paikka jossa olen syntynyt ja elänyt koko ikäni. Enkä opi löytämään kotikaupungistani sitä eksyttävyyttä, jollaista muualta tulleet usein sanovat kokevansa.
Ensimmäinen kotini - kolmivuotiaaksi - oli kasvavalle perheelle aivan liian pieni vuokrayksiö Kalevankadulla. Kauan myöhemmin sain tilaisuuden vierailla samassa talossa, pohjakaavaltaan täsmälleen samanlaisessa huoneistossa. Tunsin toisen sitä asuvista miehistä, toinen odotti kärsimättömänä lähtöäni. Talo oli siirtynyt toisenlaisille perheille.
Seuraavat kaksi vuosikymmentä elin Herttoniemessä, joka oli lähellä ja silti niin kaukana. Ikävöin sieltä pois yhtä kiihkeästi kuin kauempaa Helsingin lesbo- ja homoyhteisöön lähteneet. Kun viimein löysin tilaisuuden muuttaa kotoa, kiihkeän ihastuksen antamalla rohkeudella, en enää ikinä ole suostunut harkitsemaan pysyvää kotia lähiössä. Vain vaatimaton merenlahti, jota lapsena luulin järveksi, erottaa nykyistä asuinkaupunginosaani maisemista, joissa kasvoin. Henkinen matka on suurempi.
Kun ensi-ihastukseni osoittautui vain väliaikaiseksi osoitteeksi, oli seuraava majapaikkani opiskelija-asuntolassa. Helsinkiläisenä olin sielläkin poikkeustapaus. Itä-Pasilan vuosieni aikana naisystäväni taisivat olla enimmäkseen muualta maasta. Heiltä sain kuulla tositarinoita Helsingistä, sen pahuudesta ja pelottavuudesta.
Viipurinkatu tuo mieleeni, paitsi seuraavan osoitteeni, myös ne kaksi muuta asuntoa sen varrella joissa olen yöpynyt. Kolmosen ratikka kulki sinne aina uskomattoman kauan kaikkialta mistä tulin. SETAn toimisto oli silloin pienessä huoneistossa Toisella linjalla. Tein siellä usein öisin rauhassa töitä ja lähdin aikaisin aamulla jalkaisin kotiin. Kadut olivat tyhjät ja tunsin ne omikseni.
En tunne Helsingin joka kolkkaa. Täällä on kokonaisia kaupunginosia, joissa en ehkä ole koskaan käynyt. Muualta muuttaneet tuntuvat kolunneen enemmän paikkoja lyhyemmässä ajassa. He ovatkin löytöretkeilijöitä kaupungissa, jota olen tottunut pitämään itsestään selvänä.
Olen nähnyt elämää muissa kaupungeissa kahdessa eri maanosassa. Suurissa kaupungeissa on yhteiset nimittäjänsä. Niillä on alku- ja uudisasukkaansa, vierailijansa ja pakolaisensa. Muualta tuleville ne ovat uusia maita joissa eletään öisin. Helsinki, Tukholma, San Francisco, New York, Pariisi ovat tunnetusti paikkoja jonne muuttaneet homot ja lesbot ovat usein valinneet uuden nuoruuden uudessa yhteisössä. Kasvukivut kuuluvat asiaan.
Olisi tietysti hyvä, jos jokainen nuori hintti tai lesbo saisi päättää, jäädäkö synnyinseudulle vai muuttaako pysyvästi muualle, joutumatta samalla valitsemaan ystäväpiiriään, elämäntapaansa ja mahdollisuuksiaan kumppanin löytämiseen. On katkeraa pakottaa itsensä pakolaiseksi omassa maassaan voidakseen toteuttaa elämän tarkoitusta omalla kohdallaan.
Puolustan Helsinkiä: se ei ole olemukseltaan paha. Se ei ole suuri eikä se tarjoa pelkkiä pettymyksiä. "Toisenlaisia naisia" saa toivottavasti jatkokseen uusia ja niiden joukossa myös helsinkiläisempiä elämäntarinoita.