Tutuilla poluillaSETA-lehti 3+4/1992
Kävin taas Hollannissa, en tiedä monettako kertaa. Jokin Amsterdamissa on vetänyt minua puoleensa aina siitä pitäen, kun rantauduin Keskusasemalle kaksitoista vuotta sitten ja yritin saada taksin viemään minut majapaikkaani. Se ei käynyt - parin kanavan yli ei kannattanut ajaa.
En varsinaisesti pidä hollantilaisista. He ovat vanhoja siirtomaaherroja, jotka ovat osanneet järjestellä kaukaisten maailman osien asioita omalta pieneltä maapalaseltaan käsin. Kun lähestyy Alankomaita ilmasta, näkee tarkkaan jaetun ja ruudutetun viljelymaan, luontoa tuskin lainkaan. Hengenviljely on samalla lailla silputtua, mukavasti eri katsantokantojen kesken jaettua: tässä on viljaa, tässä on rehua, tässä orkideoita; tässä on liikemiehiä, tässä on kotirouvia, tässä homoja.
Maan perusvire on vanhoillis-porvarillinen. Tavallinen hollantilainen kuuluu pitkäluiseen, vaaleaan rotuun ja asuu jossain tuhansista pienistä taajamista. Amsterdamissa rehottavaa homokulttuuria siedetään etäältä. Hollantilainen suvaitsevaisuus on pitkälti yhdistelmä hyviä tapoja ja välinpitämättömyyttä.
Turistit pakkautuvat Amsterdamissa kanavaristeilyille ja museoihin, rautatieasemalle ja Kalverstraatille. Sieltä virta vie heitä pitkin Leidsestraatia tai Rembrantspleinille. Välttämällä näitä nimenomaisia paikkoja kaupungista saa loputtoman paljon enemmän elämyksiä irti.
Jotain enemmän etsi se suomalaistyttö, joka jokin vuosi takaperin istui eräässä kaupungin vaihtoehtoisista naiskahviloista. Hän oli rahaton ja työtön. Asunto oli huumekadulla, ja sinne meneminen huolestutti. Urhoollisesti hymyillen tämä kaksissakymmenissä ollut nuori nainen haaveili, miten hän ehkä tapaa hollantilaisen naisen, jonka siipien suojaan olisi hyvä jäädä olemaan. Suomeen hän ei halunnut palata saatuaan maistaa vapaampaa ilmaa.
Amsterdamissa halusi asua myös hyvä ystäväni, joka kuoli pari vuotta sitten. Hän ehti ostaa sieltä asunnonkin, joka piti vuokrata pois kun Finnair, ystäväni työnantaja, siirsi lentojensa välilaskuja Göteborgiin. Se piti nuristen hyväksyä - eihän homotyöntekijän sopinut valittaa yhteisöstään erotetuksi tulemisen takia.
Edellisellä matkallani kiertelin katsomassa tuttuja osoitteita ja baareja, joita hän oli kanta-asukkaan kärsivällisyydellä esitellyt. Hänelle Amsterdamissa eläminen oli jotakin kauan kaivattua, jotakin, mitä Helsinki ei koskaan voinut tarjota. Amsterdamin poroporvarillinen, perinteikäs kansainvälisyys edusti sekä seikkailua että turvallisuutta. Aina vanhoille jäljille palatessani ajattelen ystävääni ja sitä, miten hän leikkasi itselleen mieleistä viipaletta juuri tämän kaupungin elämäntyylistä. Nyt kaupunki jatkaa elämäänsä kuin häntä ei olisi ollutkaan.
Tuttuun kaupunkiin tuleminen lämmittää henkiin muistoja. Talot huokuvat keskiaikaista käytännöllisyyttä. Mikään olennainen ei ole muuttunut. Kun astuu sisään paikalliseen lesbokapakkaan, samat sisäänpäinlämpiävät porukat istuvat kaljalla seuraamassa tennislähetystä televisiosta. Sama koostumus miehiä käyttää tuttuja homokapakoita olohuoneenaan. Kaupungin keskusta on yhtä pikkuhotellia toisensa perään.
Matkalla "Floriadeen" lumous särkyy. Hollantilaiset homo- ja lesboaktivistit järjestävät vuosittain suuren mielenosoituksensa joka kerta eri puolella maata. Tänä vuonna "vaaleanpunainen lauantai" osui uneliaaseen Zoetermeeriin Etelä-Hollannissa. Samassa pikkukaupungissa järjestetään kymmenen vuoden välein suuri kukkanäyttely. Hollannin rautateiden edullisella pakettitarjouksella ehtii hyvin osallistua kulkueeseen, johon on saapunut 15 000 ihmistä kaikkialta maasta.
Marssilla on mukana kokonainen torvisoittokunta, se ministeri jonka alaan homoasiat kuuluvat sekä lauma vaaleanpunaiseen loimeen verhottuja dromedaareja. Kulku Zoetermeerin keskustan lävitse on yhtä helteistä karnevaalia. Ostoksilla olevat perheet ovat kivettyneet seuraamaan marssijoiden mielikuvituksellisia asuja. Kookas transvestiitti tarjoilee lapsille vaaleanpunaisia vaahtokarkkeja. Jotkut vanhemmat sallivat nautinnon, jotkut eivät.
Paluumatka Amsterdamiin tuntuu kestävän tuntikausia. Perillä olen kuin toisessa maassa, niin kaukana suurkaupungin ydin on keskivertohollantilaisesta elämänmenosta.
Viime vuonna tapasin vanhan ystävän Utrechtin junassa. Tänä vuonna tapaan hänet yhtä sattumalta tutussa ravintolassa. Kysymykseeni, mitä hän siellä tekee, saan aina saman vastauksen: "Asun täällä." Maailma on täynnä poljettuja polkuja, joille emme astu sattumalta.