Sisiliskon vankinaSETA-lehti 1/1992
Koko tuttavapiirini tuntuu yhtäkkiä ryhtyneen tukemaan Eeva- lehteä taloudellisesti ostamalla yhtenä naisena sen tammikuun numeron. Omiin silmiini tämä vanhoillisen rouvasväen julkaisu osui kampaajalla. Lehden kannessa mainostetaan näkyvästi näyttelijä Eeva Elorannan intiimejä tunnustuksia "naiseuden harharetkistä" lesbosuhteessa.
Eeva Eloranta on lehden julkaiseman artikkelin mukaan katkera ja katuu. Moni pitkäaikaisessa ihmissuhteessa haaksirikon kärsinyt haikailee usein jälkeenpäin hukkaan kuluneiden vuosien perään. Haastattelu on kumminkin muotoiltu sellaiseen sävyyn, että lukija ilman muuta olettaa haastateltavan henkisen ahdingon aiheutuneen juuri lesbosuhteesta. Vaikutelmaa vahvistaa oheisartikkelina julkaistu asiantuntijahaastattelu, jossa pohditaan, miksi naiset ryhtyvät "seksuaalikokeiluihin".
Ihmissuhde, jota Eeva tilittää Eeva-lehdessä, on selvästikin ollut vaativa ja kipeä. Hän kertoo ryhtyneensä hoivaamaan rikkinäistä ihmistä, ja heränneensä vasta vuosia myöhemmin huomaamaan, että hän itse kärsii. Nuorena aloitetussa suhteessa oli vaikea nähdä vaihtoehtoja: "Pidin etuoikeutena hoivata tuota älykästä naista." Eeva Elorannan oli käytävä kamppailu "totaalisen ahdistuksen kanssa" lapseksi jääneen ihmisen irrottamiseksi itsestään.
Eläminen toisen ihmisen kumppanina tuottaa useimmille ihmisille onnen ohella enemmän tai vähemmän tuskaa. Kukaan ei ole määritellyt, missä kulkee raja rakastamisen vaikeuden ja henkisen kärsimyksen välillä.
Amerikkalaisessa lesbo- ja homoyhteisössä ihmissuhteiden pimeät puolet on viime vuosina päästetty päivänvaloon. Ennenhän varsinkin lesbosuhteet yritettiin esittää epätodellisen ihannoituun sävyyn. Kun kaksi naista menee yhteen, tuloksena ei olekaan aina silkkaa hoivaa ja hellyyttä. Monessa lesbosuhteessa eletään samanlaista perhehelvettiä kuin suuressa osassa heteroavioliittoja.
Lyömisestä ja henkisestä väkivallasta kertominen voi kuitenkin olla lesbolle paljon vaikeampaa kuin heteronaiselle. Tuttavat eivät yleensä halua tietää koko asiasta. Naissuhteen väkivaltainen osapuoli saattaa usein olla lesboyhteisössä pidetty ja ihailtu "kaveri", jonka puolelle muut asettuvat, ja väkivallan kohteesta tuleekin panettelija, joka suljetaan ryhmän ulkopuolelle. Ääriesimerkki kertoo naisystävänsä pahoinpitelemästä amerikkalaisesta naiesta, joka ei voinut edes ottaa yhteyttä väkivallan uhriksi joutuneiden naisten kriisipuhelimeen - häntä hakkaava naisystävä kun oli siellä töissä.
Kaarina Valoaalto on käsitellyt ihmissuhteen ja lesbosuhteen nuorallatanssia sattuvasti kirjassaan "Sisilisko ja minä" (Kirjayhtymä 1991). Kirjan kertoja elää sisiliskon kanssa, joka on pureutunut häneen "kuin punkki isäntäloiseen." Sisilisko on kokoelma ihmisen erikoisuutta ja omituisuutta, valikoima outoja riidan ja toran aiheita. Kertomuksen edetessä lukija joutuu vääjäämättä toteamaan, ettei enää kykene erottamaan kertojan ja sisiliskon persoonallisuuksia toisistaan. Suhteen kumpikin osapuoli on jäänyt sisiliskon vangiksi.
Väkivalta purkautuu yhteisenä kokemuksena: "Minä hakkaan sisiliskoa sillä mielipuolisella raivolla, jolla kuvittelen lyöväni itseäni. Kun minä hien kostuttamin suortuvin tartun sisiliskoa kurkusta ja kuristan... sisilisko nauraa minua vasten naamaa!... Kun sisiliskon naurun kuultuani olin kuin kahdelta jalalta pudonnut neljälle, ja tätä näkyä häveten, kohdatessani itseni nelinkontin, käteni valahtavat veltoiksi ja minun on käännettävä pääni."
Henkien taistelu ja lyönnit kuuluvat valitettavasti myös moniin miesten välisiin suhteisiin. Yhdysvalloissa on hiljattain ilmestynyt ensimmäinen näiden suhteiden tuskasta raportoiva kirja.
Se, että henkistä ja ruumiillista väkivaltaa esiintyy kaikenlaisissa suhteissa, ei tarkoita sitä, että se olisi jotenkin luonnollista tai hyväksyttävää. Monesti esitetty selitys, että pahoinpidelty osapuoli on tavalla tai toisella valinnut osansa, liioittelee alakynteen jääneen vaihtoehtoja. Naisystävänsä toistuvasta pahoinpitelystä viideksi vuodeksi vankilaan joutunut lesbo perustelee SETA-lehdessä 3/87: "...tyttöystäväni on todellinen pahoinpitelijä, sairaalloisen mustasukkainen ja pakkohan minun on puolustaa itseäni." Syntyy vaikutelma kahden ihmisen helvetistä, josta vain väkivallantekijä pystyy lyömään itsensä ulos - ainakin joksikin aikaa.
Väkivallasta keskusteleminen on vaikeaa, jos keskustelun aloittamisen ehtona on jonkun puolelle asettuminen. Ne, jotka eivät ole huomanneet mitään pahoinpitelyn merkkejä tuttaviensa ihmissuhteissa, samaistuvat ehkä paremmin heikomman osapuolen tilanteeseen. Ne, jotka tietävät ongelman olemassaolosta, mutta eivät usko tilanteen muuttumiseen, ehkä "ymmärtävät" herkemmin pahoinpitelijän käytökseen liittyvää ahdistusta ja epäkypsyyttä. Puntit eivät silti ole tasan. Väkivallantekijä voi pysyä kypsymättömänä koko ikänsä ja pitää kiinni käyttäytymiskaavoistaan. Toinen osapuoli sen sijaan saattaa kypsyä kärsimykseensä - mitta voi täyttyä. Asiat jatkuvat usein entisellään, kunnes joku uskaltaa sanoa: riittää.
Kun Eeva Eloranta syyttää tuskastaan "sopimatonta ihmissuhdetta", tuomitseeko hän silloin lesbosuhteen yleensä vai suhteessa kokemansa hyväksikäytön? Entä tuomitsemmeko me hänet siksi, ettei kaikki kääntynytkään parhain päin? Kuinka moni meistä elää rakastaen ja kärsien samanlaisessa suhteessa, jonka hän jätti taakseen? Kuka uskaltaa kertoa oman suhteensa ulkopuolisille, millaista on elää sisiliskon vankina?