PaluumuuttajiaSETA-lehti 3/1991
Kohta tulee kuluneeksi seitsemän vuotta ajoista, jolloin viimeksi toimin suomalaisessa homo- ja lesboliikkeessä. Se on suunnilleen yhtä pitkä aika kuin aktiivisesti mukana elämäni kausi.
Muistan hyvin, miten kauan sitten ihmettelimme toiminnassa mukana olleiden ihmisten etäisyydenottoa ja katoamista. Me, joille homo- ja lesbopolitiikka oli sen hetken kokonaan täyttävää arkipäivää, olimme pääsääntöisesti nuoria innostuneita opiskelijoita. Meidän oli vaikea ymmärtää, että joku oli aikoinaan ollut vuosia mukana, esiintynyt julkisuudessa ja antanut panoksensa, mutta ei myöhemmin halunnut edes kutsuttuna kunniavieraanakaan saapua homojärjestön vuosijuhlaan.
Ihmettelyyn oli todela aihetta. Aktivisteille mukaan meno merkitsi yleensä joutumista julkisuuden valokeilaan, esiintymistä omalla nimellä ja osallistumista näkyvään, rajoja rikkovaan toimintaan. Se oli monella tavoin vapauttava ja tyydyttävä kokemus. Olimme täysin varmoja siitä, että avoimuus merkitsi myös oman elämämme suunnan muuttumista. Tästä lähtien kaikki olisi toisin, niin arvelimme.
Missä he ovat nyt, vuosikymmen sitten SETAn arkipäivän toimintaa pyörittäneet innostuneet opiskelijat? Olen yllättynyt siitä, miten moni on tavallaan tehnyt paluumuuton kaappiin, aivan kuin opiskeluaikainen avoimuus olisi ollut vain ohimenevää riehaa. Homoksi tai lesboksi leimautuminen on saattanut käytännössä peittyä parissa vuodessa. Nykyinen urallaan etenevä virkamies tai -nainen ei ehkä enää kerrokaan työtovereilleen, kenen kanssa asuu vakiintuneessa suhteessa jo ties kuinka monetta vuotta. Kumppani suojelee yhtä tottuneesti omaa urakehitystään.
Paluumuutto kaappiin ei aina edes ole ollut tietoinen valinta. Toiminnasta pois jättäytyminen alkaa yleensä väsymisestä. Aktivistina oleminen on varsin kokonaisvaltainen ja täysiä työpäiviä nielevä elämäntapa, niinpä sitä pystyvät usein jatkamaan ainoastaan ne, joiden elämänura sivuaa sitä ammatillisesti. Muut joutuvat ennen pitkää tekemään valinnan oman elämäntyönsä ja aktivismin välillä. Useimmat asettavat itsensä etusijalle.
Kun pari vuotta on kulunut omien laiminlyötyjen pyrkimysten toteuttamiseen, on etäisyys entiseen venähtänyt äkkiä yllättävän pitkäksi. Mikäli kaappiinpalaaja on kokenut järjestötoiminnassa jonkinasteisen loppuunpalamisen, hän ei ehkä edes jaksa ottaa lesbona- tai homonaolemistaan esille uusien työtovereiden joukossa. Yleensä avoimuudentunteen ylläpitämiseen riittää joukko vuosien mittaan kertyneitä ystäviä, joiden kanssa seurustelu takaa jonkinasteisen hyvän omantunnon.
Eräs aktiiviaikojen ystävistäni oli sittemmin ryhtynyt opiskelemaan yhteiskuntatieteitä. Sain hiljattain lukea hänen tänä keväänä valmistuneen opinnäytetyönsä, joka käsitteli suomalaista homo- ja lesboliikettä. Meille tuli erimielisyyttä hänen valinnastaan jättää SETA-lehdestä lainatut kohdat ilman kirjoittajan nimeä. Minusta SETA-lehti on lähdekirjallisuutta siinä kuin mikä hyvänsä muu painettu julkaisu, niinpä kirjoittajien nimet olisi kuulunut mainita heidän tekstiään käytettäessä.
Kinasteltuamme jonkin aikaa asiasta ystäväni otti esiin argumentin, jota hän tuntui pitävän erityisen painavana. "Ajatellaan vaikka tapausta X. Hän toimi vuosia sitten SETAn puheenjohtajana ja kirjoitti omalla nimellään pääkirjoituksia lehteen. Sitten hän jätti toiminnan kokonaan ja muutti pois ÄHelsingistäÅ. Nyt X on taas palannut takaisin tänne ja elää aivan tavallista elämää. Tuskin hän haluaa että hänen menneisyyttään aletaan julkistaa tätä kautta..."
Toisaalla tutkielmassaan hän käsittelee suomalaisen homoliikkeen avoimuuspolitiikkaa, sitä, kuinka avoimuutta on yleensä pidetty moraalisena selviönä, kysymättä kenellä käytännössä on varaa siihen. Syrjintä on edelleen arkipäivää, eikä kaikilla ole yhtäläisiä resursseja tai voimaa selvitä sen vaikutuksista. Valitsemalla sitaattiensa nimettömyyden tutkija ilmeisesti tahtoi kunnioittaa homoliikkeen veteraanien myöhempiä valintoja, jopa heidän oikeuttaan palata kaappiin.
Viime vuonna ilmestyneen Naisten äänen numerossa nuoret lesboaktiivit keskustelevat mm. "pioneerityötä tehneistä lesboista" joiden on heidän mielestään vaikeaa ymmärtää sitä, että nykyään salailu ja suuret identiteettikriisit ovat historiaa. Niin mekin ajattelimme vuosikymmen takaperin. Olimme avoimia aivan ilmaiseksi, eikä se sattunut yhtään. Kummastelimme keski-ikäisiä naisia, jotka tulivat kapakassa kertomaan meille, ettei meidän avoimuutemme muka ollut hyväksi heille.
Pidän edelleen avoimuutta parhaana vaihtoehtona itselleni ja muille. Ymmärrän kuitenkin paremmin kuin ennen, minne vanhat aktivistit katoavat. Meillä on kaikilla vielä edessä koko loppuelämän pituudelta valintoja, joista muutaman ulostulon huuman täyteisen aktiivisen toiminnan vuoden aika oli monille vasta alkua.