Kapakoiden kansaaSETA-lehti 2/1991
Vuosia sitten, pitkän tauon jälkeen, menin istumaan iltaa erääseen suomalaiseen homopaikkaan. Ilahduin nähdessäni tutut kasvot ja tervehdin. Tuttava ei ollut läheskään yhtä tyytyväinen. "Kuule, minä olen jättänyt näissä paikoissa istuskelun. Joten nähdään taas joskus." Mikä hänet olikin gaydiskoon tuonut, hän selvästi halusi paeta erilliskulttuurin varjoisilta kujilta, sanoa itsensä irti siitä ja sen asukkaista.
Homokulttuurin suhde tanssipaikkoihin, diskoihin ja baareihin on vihan ja rakkauden täyteinen. Näin on erityisesti Suomessa, missä yhteisömme itse asiassa on tanssi-iltojen lapsi. Menemällä paikkaan, missä tietää varmuudella lähes jokaisen muun läsnäolijan hintiksi tai lesboksi, arinkin ihminen kykenee lopulta tulemaan kuorestaan. Helsingin ja muiden kaupunkien ravintoloissa järjestetyt "yksityistilaisuudet" edustivat 1970-luvulla tärkeää, laajamittaista työtä suomalaisen homoidentiteetin luomiseksi.
On totta, ettei ulostulo erilliskulttuuriin vielä riitä. Siitä on pitkä matka tasa-arvon tavoitteluun ja omaehtoisten yhteiskunnallisten tavoitteiden asettamiseen. Suomalainen homoliike onkin monesti itseinhon vallassa pyrkinyt eroon juuriltaan. Omiin tanssi-iltoihin kokoontuminen on tuomittu kaupallisuuden vastustamisen ja ympäröivään yhteiskuntaan sulautumisen nimissä. Diskoissa kävijöiden poliittisen tietoisuuden rajat ovat aiheuttaneet aktivisteissa tuskaa. "Pitääkö ne kantaa kynnyksen yli?" kuului 1970-luvun lopussa kuulemani vastaus kommenttiin järjestötoiminnan korkeasta kynnyksestä.
Poliittinen toiminta voi perustua vain itsestään tietoisen ryhmän olemassaoloon. Homoseksuaalien ihmisten ryhmätietoisuus on kaikkialla maailmassa syntynyt paikoissa, joissa tapaamme toisiamme. Yhdysvaltojen voimakas homovapautusliike käynnistyi virallisesti New Yorkissa kesäkuussa 1969, kun Stonewall Inn - nimisen homobaarin asiakkaat eivät enää suostuneet alistumaan poliisin ratsioihin, vaan nousivat vastarintaan. Järjestöjä oli ollut olemassa jo tätä ennen, mutta vasta ruohonjuuritason leimahtaminen tuleen synnytti kansanliikkeen.
Yksin tai kaksin emme osu silmiin, harvoin edes tunnistamme toisemme. Vasta kun meitä on koolla suuri määrä, jaksamme uskoa joukkoomme kuuluvan ihmisiä yhteiskunnan joka sopukasta. Emme ole yhtenäinen ihmisryhmä, joka erottuisi näkyviin muuta kautta kuin oman erilliskulttuurimme voimasta.
Tiedän kyllä, että diskoissa ja baareissa seksuaalisuuttaan elävä ja toteuttava ihminen voi kärsiä monin tavoin. Kapakan elämä jää väkisin pinnalliseksi eikä se jatku päivänvalossa. Aktivisteiksi siirtyneistä on jossain vaiheessa alkanut tuntua siltä, että pitäisi olla olemassa muitakin paikkoja ja tapoja kokoontua yhteen. Moni parin itselleen löytänyt vetäytyy suosiolla syrjään niin kapakoista kuin kokouksista.
Jokaisella on toki oikeus valita oman elämänsä ainekset ja väistää tyhjältä tai ahdistavalta tuntuvaa diskoilua. Erilliskulttuurin tuomitseminen on kuitenkin oman historiamme aliarvioimista ja merkitsee samalla voimavarojemme yliarvioimista. Lukemattomat hintit ja lesbot ovat joskus ensi kertaa astuneet yli kynnyksen, jonka toisella puolella he olivat yksin tai kaksin, ja jonka toisella puolella odottivat kymmenet tai sadat muut. Suurimmalle osalle heistä tuo askel on vienyt sisään kapakkaan tai tanssipaikkaan. Myöhemmin syrjään vetäytyneet ovat hekin kerran kulkeneet tuosta ovesta, josta sisään astuttuaan heillä ei enää ole paluuta luuloon, että he olisivat yksin ja ainutlaatuisia.
Muistan oman askeleeni. Stonewallin aikaan olin viidentoista. Tilasin suljetussa kuoressa suomalaisen homojulkaisun, joka alkoi ilmestyä 1969. Se toi syntyvän suomalaisen homoyhteisön kotiini: tanssipaikkojen sijainnin, ulkomaisen homokulttuurin, ja mikä tärkeintä, muiden ihmisten äänet ja kokemukset. Kahdeksan vuotta myöhemmin uskalsin lähteä diskoon.
Kun vallitseva poliittinen kulttuuri alkaa hylkiä homoja, se iskee ensin paikkoihin, joissa kokoonnumme, ja sitten lehtiin, joita julkaisemme. Vanhan Polin tanssi-iltojen menettäminen AIDS-hysterian alkumaininkien myötä ei ollut yksittäistapaus, vaan voi toistua. On vaarallista itsesyrjintää uskoa, että tulisimme toimeen ilman omaa, erillistä kulttuuriamme edustavia tapaamispaikkoja. Voimme muuttaa niiden muotoja, voimme luoda niille vaihtoehtoja ja kasvaa niistä ulos, mutta luopua niistä tuskin voimme.
Siis nähdään taas - ei sattumalta, vaan paikassa, jonka tiedämme omaksemme.