Keskenkasvuisena tyttönä löysin mummon mökiltä vanhojen repaleisten papereiden seasta isoisäni päiväkirjan. Se oli rikki: ei kansia, alku- tai lopputekstejä, vain haalistunut lyijykynällä kirjoitettu, lasten suttaama ja repimä muistikirja.Ulos laatikosta!SETA-lehti 1/1991
Joulun alla kirjoitin tekstin puhtaaksi. Vaarini lakkasi olemasta vuosikymmenet sitten kuollut, unohdettu ihminen. Hänen koskettavat, ahdistuneet pohdintansa olivat yhtäkkiä kaikkien hänen jälkeläistensä luettavissa ja kahden eri arkiston kokoelmissa. Näin jäivät toteutumatta isoisäni pelot siitä, "ettei mitään muistoa jää minusta, enkä mitään suurta ja jaloa voi maailmassa toimittaa."
Mihin joutuvat ihmisen jälkeenjääneet paperit, kun hän kuolee? Huolellakin säilytetyt päiväkirjat voivat kadota. Lapset säilyttävät usein vanhempiensa muistiinpanoja. Emme olisi koskaan saaneet luettavaksemme Vita Sackville-Westin päiväkirjaa, ellei hänen poikansa olisi uskaltanut nähdä etupäässä homosuhteissa eläneiden vanhempiensa avioliittoa arvostavin silmin.
Entä ne meistä, joilla ei ole lapsia? Useimmilla on vain omasta isästään ja äidistään voimakkaat, elävät muistot. Sukuhistoria on yleensä heteroseksuaalisen perhemuodon historiaa. Naimattomat tädit ja sedät saattavat kummitella muistoissa arvoituksellisina hahmoina, joiden paperit viskattiin uuniin.
Hiljattain menetin kaksi ystävääni AIDSille. Molemmat olivat eläneet rohkeasti ja säästelemättä täyden elämän. He kuolivat ennen sitä ikää, jolloin ihminen on vanhentunut muistelemaan elettyjä vuosiaan.
Toinen heistä oli sanavalmis, kirjoittava mies. Viimeksi nähdessämme sanoin hänelle: "Sinun muistelmasi pitäisi julkaista." Toista pidettiin kirjallisesti lahjattomana. Tiesin, ettei se aivan pitänyt paikkaansa. Vuosia sitten hän koki psykoosin, joka ilmeisesti aiheutui hänen saamastaan lääkityksestä. Asiallinen, äärimmäisen pidättyvä mies muuttui äkkiä maanikoksi, joka ei nukkunut moneen vuorokauteen, vaan kirjoitti omia muistelmiaan ja niiden lomassa suurta suunnitelmaa maailman uudeksi järjestykseksi. Teksti oli hullun tekstiä, mutta samalla täynnä koskettavia, äärimmäisen henkilökohtaisia muistikuvia.
Missä näiden miesten muistot ovat nyt? Toinen ei ehtinyt koskaan muistella "naiden kulunutta" elämäänsä, toinen lienee itse hävittänyt kaikki kirjoituksensa. AIDS on sairaus, joka ei välttämättä kirkasta muistelemaan, edellyttäähän kirjoittaminen aina ihmiseltä jonkinasteista energianpurkausta. Sairaan voimat eivät yleensä riitä, vaan hän tarvitsee rohkaisijan ja muistiinmerkitsijän, jonkun joka toimii välittäjänä.
Eräs syy näkymättömyyteen ja vaikenemiseen on oman kokemuksen vähättely. Ihmiset eivät halua näyttäytyä omana itsenään ja avata elämänsä kiperiä solmuja muiden silmille. Homopaikkojen baaritiskeihin on vuosien varrella nojannut lukemattomia naisia ja miehiä, jotka ovat olleet viittä vaille kirjailijoita. He ovat kyllä halunneet pukea kokemuksensa sanoiksi, mutta etäännytetysti, kirjallisuuspiirien hyväksyminä lahjakkuuksina. Kun tämä kynnys onkin osoittautunut ylivoimaiseksi, he ovat vaieten sulloneet paperinsa tiukasti lukittuun pöytälaatikkoon.
Amerikkalainen homohistorioitsija Allan Berube kertoo kirjassaan "Coming Out Under Fire", miten hän ryhtyi tutkimaan toisessa maailmansodassa palvelleita hinttejä ja lesboja. Erään hänen naapurinsa ystävä oli löytänyt roskalaatikosta satoja sodan aikana kirjoitettuja kirjeitä ja korjannut ne talteen. Varmasti suuret määrät korvaamatonta aineistoa jää Suomessakin jätehuollon arkistoitavaksi kaatopaikoille.
Toivon, että voisimme toimia toinen toistemme muistojen perillisinä, ainakin kunnes Suomeen saadaan syntymään pysyvät homo- ja lesboarkistot niiden säilyttämiseksi. En itsekään ole toiminut rikkeettömästi, vaan olen surutta hävittänyt valtavat määrät paperia vain siksi, että niiden käsiala on tuonut mieleeni ikäviä muistoja epäonnistuneesta ihmissuhteesta tai kasvukipujen täyteisestä elämänvaiheesta. Aion parantaa tapani: en halua jäädä näkymättömäksi vanhapiikatädiksi sukuhistorian peräkamariin.
Kenelle sinä avaat laatikkosi?