Kun pimeneeZ (setalehti) 5/1999
Tätä kirjoittaessani olin matkalla seuraamaan täydellistä auringonpimennystä Keski-Euroopassa 11.8.1999. Aiheena se kuulostaa neutraalilta, mutta ei tarvitse kovastikaan yrittää, että siitäkin saisi esiin Z-lehteen istuvia näkökulmia.
Viimeksi lähellä pimeni, kun Suomea hipaisi varhain aamulla 22.7.1990 täydellinen pimennys, jota varten kolme lesboa oli ajanut pohjoiskarjalaisen vaaran laelle aamuhämärissä. Minä olin virittänyt kameran jalustalle, ja meillä oli mukana nippu oikeaoppisesti pahvista ja valotetusta, kehitetystä mustavalkofilmistä (vanhoihin SETA-lehtiin muinoin otettujen valokuvien negatiivinpäitä!) kokoon kyhättyjä silmäsuojaimia. Kello 4.53 aurinko oli pilvenriekaleen takana, ja vain valon vähenemisestä tiesimme joutuneemme Kuun varjoon.
Toki vuoden 1990 pimennys näkyi Helsingissäkin, vieläpä hieman pilvettömämmältä taivaalta kuin Pohjois-Karjalassa. Minuun vain on juurtunut syvään ajatus, että kaikki suurenmoinen on jossain kaukana, jonne pitää matkustaa. Olin 1980-luvun alkuvuosina ollut löytävinäni muualta Euroopasta sen jännittävän lesbo- ja homokulttuurin jonka koimme Suomesta puuttuvan, tai joka täällä näytti olevan niin pientä, harmaata ja arkista.
Kun nyt elokuussa 1999 suunnittelin matkareittiäni, huomasin sopivani treffejä Kölnin rautatieasemalle maanalaisen liukuportaiden viereen matkaosuudella Arnhemista Trieriin. Paikka oli tuttu, sillä nimenomaan tänne olin saapunut junalla niin kovin monta kertaa. Kun 1980-luvun alussa kuljin katuja saksalaisen ystäväni kanssa, hiilipölyn tummentamat talot tuntuivat käsittämättömän romanttisilta. Kun yritin selittää tätä seuralaiselleni, hän pudisti päätään. Tavallinen katu tavallisessa kaupungissa!
Auringonpimennyksen aion nähdä Münchenissä. Se ei ole minulle kaupunkina yhtä tuttu kuin Köln. Ensimmäiseksi tulee mieleen museossa 1989 näkemäni työpöytä jolle oli aseteltu ydinfyysikko Lise Meitnerin uraauurtavissa atomiytimen halkaisuun johtaneissa kokeissa käyttämiä laitteita. Pöytää mainostettiin kuitenkin museossa näyttävästi hänen kollegansa, Nobel-fyysikko Otto Hahnin työpöytänä. Historiaa tarjottiin väärin nimilapuin ja painotuksin, museon pronssattuihin kyltteihin ei voinut luottaa. Mitä kaikkea muuta meille tarjotaan virheellisen etiketin kera?
Mistä voimme esimerkiksi tietää, veikö työ naimattoman Lise Meitnerin kaiken ajan, vai oliko joku hänen monista hyvistä ystävättäristään hänelle erityisellä tavalla läheinen? Elämänkerrat, kirjeet, muistelmat eivät kerro meille mitään.
Münchenin vierailuni emäntä ei anna aihetta arvailuihin, sillä hän asuu toisen naisen kanssa ja on työpaikallaan, tähtitieteen alan tutkimuslaitoksessa, täysin ulkona kaapista. "Kaikki ovat suhtautuneet pelkästään myönteisesti!"
Auringonpimennys müncheniläisessä tutkimuslaitoksessa ei ehkä kovin paljon poikkea pimennyksestä ilomantsilainen vaaran laella, kun sitä katsoo lesbosilmin. Tosin siellä pimennystä seuraamaan saapuville vieraille on tarjolla parhaat mahdolliset suojalasit, ja muutenkin kymmenessä vuodessa asiat ovat muuttuneet. Vaikka sataisi, pimenemistä voidaan seurata monitorien välityksellä tietoverkosta.
Entisellään on pysynyt se, että vaikka aurinko olisikin pilvessä,
päivä pimenee silti, ja taivaalle tähyillessään tietää muidenkin
ihmisten ympärillään kääriytyvän samaan pimeyteen. Pimennys on
jotain arkisesta elämänmenosta poikkeavaa ja erilaista, jotain mitä
ei koe usein - jotkut ihmiset eivät koskaan. Auringonpimennyksiä
pelättiin kun niiden syytä ei tunnettu, kun ne tulivat vastaan
käsittämättömänä kokemuksena. Siksipä lesbona on helppoa lähes
samaistua pimennykseen ja tuntea se tutukseen.