Kun avaan televisionZ (setalehti) 2/1999
Katselin television urheilukanavalta Australian avoimia tennismestaruuskisoja, en tenniksen vaan tennispelaajan takia. Samalla mietin miten paljon maailma onkaan muuttunut minun elinaikanani. Kun Billie Jean King joutui 1970-luvulla lehtien palstoille naissuhteen takia, hän kiisti asian jyrkästi. Nyt vuosituhannen päätteeksi uusin huippupelaaja, 19-vuotias ranskalainen Amelie Mauresmo kertoo vapautuneesti ja kenenkään muun sitä hänen puolestaan paljastamatta olevansa lesbo, ja loppuottelussa kamerat seuraavat luontevasti hänen naisystävänsä reaktioita katsomossa.
Huomaan muutoksen myös seuratessani televisio- ja elokuvakeskusteluita suomalaiselta sapfo-postituslistalta. 1960-luvun lopulla oli jännittävää mennä Helsingissä elokuvateatteriin ja nähdä lesboja kuvaava "Sisar Georgen surma". Silloin nähtiin lesbokuvauksia suunnilleen kerran vuosikymmenessä. Televisiossa homoseksuaalisuus oli pääsääntöisesti pannassa, mikäli kyseessä ei ollut kielteisesti esitetty yksinäinen sivuhenkilö.
Äskettäin TV2:n dokumenttiprojekti esitti kotimaisen pienoisnäytelmän, jonka esityksen Yleisradion johtaja Hannu Leminen kielsi vuonna 1969. Hän perusteli: "Yleisradio haluaa vahvistaa terveitä elämäntapoja. Tavanomaisen tarinan esittäminen nuoren miehen ensimmäisestä homoseksuaalisesta kokemuksesta voisi olla shokki monelle nuorelle. Yleisradion on päinvastoin omistettava erityisen suurta huomiota sille, että nuoriso ei saa kieroutuneita sukupuolikäsityksiä." ('96' 4/1969)
Vuonna 1969 ja myöhemminkin Suomessa oli runsaasti nuoria, jotka janosivat ohjelmia ja elokuvia, joissa olisi kuvattu samansukupuolisia suhteita luontevasti - tai mitä hyvänsä ohjelmia. Koko 1970- ja 1980-luvun ajan seurattiin valppaasti kaikkea, missä oli mukana edes yksi homo tai lesbo, miten pienessä sivuroolissa tahansa.
Tällaisia ohjelmia oli todella vähän, joskus kerran tai pari vuodessa. Kun vuonna 1979 homoseksuaalisuudesta tehtiin pieni viiden minuutin televisiopätkä "Avoin kanava" -ohjelmaan, se oli tapaus sinänsä. Uutta ja poikkeuksellista siinä oli pyrkimys esittää homoseksuaalisuus vihdoinkin avoimessa auringonpaisteessa. Olin mukana siinä ohjelmassa - esitimme ystäväni Mian kanssa lesboparia, joka kävelee käsi kädessä Espan puistossa ja ostaa tomaatteja Kauppatorilta.
Entä nyt? Televisiosarjoissa ja keskusteluohjelmissa käsitellään homoseksuaalisuutta niin tiuhaan että katsojille tulee ongelmia, kun ohjelmia tulee eri kanavilta päällekkäin. Homo- ja lesboteemaisista elokuvista ei enää ole kovin suurta pulaa, vaan edellä mainittu sapfo-listan keskustelu enimmäkseen vertaili eri elokuvia toisiinsa. Yksi piti tyylittelystä, toinen draamasta, kolmas runollisuudesta. Joku ei ole vielä nähnyt toiveittensa lesboelokuvaa, mutta sitä murhetta ettei lesboelokuvia olisi juuri lainkaan ei enää ole. Kun joku kyseli, mitä lesbokiinnostavaa katsottavaa televisiosta mahtaisi tulla, hänelle vastattiin: "Avaa televisio."
Sama tarjonnan runsaus alkaa vallita kirjallisuuden puolella. Ennen vanhaan jokaista homoseksuaalisuutta käsittelevää teosta odoteltiin pitkään ja hartaasti, ja pienetkin viittaukset luettiin rivien välistä. Nyt harva voi kehua ehtineensä lukea läpi kaikki kotimaiset, homoseksuaalisuutta jotenkin sivuavat uutuusteokset. Itse en ole ehtinyt lukea Monika Fagerholmin "Diivaa". Eräs tuttava kehui teoksen luontevuutta - sitä etteivät lesbosuhteet enää olleet siinä suuri, dramaattinen asia vaan osa arkielämää. Hänestä se oli hienoa.
Seuraan televisiosta tieteissarjoja. Sekä "Babylon 5" että "Star Trek: Deep Space Nine" esittelivät viime vuonna Suomessa esitetyissä jaksoissaan lesboteemoja. Kummassakaan lesbosuhde ei ollut millään lailla erikseen esillä vaan osa tarinaa tai olosuhteita. Henkilöt eivät mitenkään kamppailleet seksuaalisen suuntautumisensa kanssa.
Pysähdyin ajattelemaan tätä luontevuutta ja arkisuutta. Kun on elänyt sellaisessa uutisten, kirjojen, elokuvien ja televiosarjojen maailmassa, missä homoseksuaalisuus on aina paljastuessaan iso asia ja missä ulostulo muuttaa aina kaiken, arkisuus voi tuntua melkein keinotekoiselta. Miten itselle niin iso asia voisi olla luonteva ja arkinen? Toki sen pitäisi olla, mutta silti se on samalla suurta, elämän muuttavaa draamaa, ulostuloa josta ei ole paluuta.
Luettuani Pentti Holapan "Ystävän muotokuvan" en osannut sanoa,
oliko kirja hiukan liian vuolas ja monisanainen, vai olisiko sen
pitänyt olla vielä pidempi ja vuolaampi. Ehkä sen vain
yksinkertaisesti olisi pitänyt olla olemassa jo kauan aikaa sitten.