Salasuhteita
Z (setalehti) 1/1999
Eräs tuttu kertoi eronneensa äskettäin. Tilanteen kipeyteen tuntui sekoittuvan melkoista helpotusta. Kuulemma vuosien mittaan vain pari ihmistä "piirien" tuolla puolen oli tiennyt yhdessäolosta - toinen osapuoli oli tätä salailua halunnut. Eikä salailu ole mitenkään harvinaista, pikemminkin se on kovin monien samaa sukupuolta olevien suhteissa sääntö kuin poikkeus. Joskus kaksi kohtuullisen avoimuuden toteuttajaa osuu yksiin, useammin ei. Yleensä jompi kumpi ylläpitää kulisseja, tai ainakin jonkinasteista salamyhkäisyyttä.
Kun salasuhteesta eroaa, se ei tietenkään näy missään. Kuinka ihmiset jotka eivät olleet oikeastaan yhdessä voisivat oikeastaan erotakaan? Tästä seuraa tietenkin monenlaista käytännön hankaluutta, mutta moni kokee erityisen raskaana eräänlaisen "se ei oikeastaan ollutkaan mitään tärkeää" -tilinpäätöksen, joka on jyrkässä ristiriidassa sydämen ja sielun jomotuksen kanssa.
Ajatellaan että kaksi naista on yhdessä, ja toinen ihastuukin mieheen. Jos naiset ovat olleet "salaa" keskenään, tuskinpa sama pätee toisen osapuolen seurusteluun vastakkaisen sukupuolen kanssa. Äsken piilossa eläneiden suhde ikään kuin haihtuu, ja avoin "tavallinen" seurustelu asettuu sen tilalle kulttuurimme koko heteroperinteisen painolastin voimalla.
Toki myös mies ja nainen voivat jostain syystä salata suhteensa, esimerkiksi siksi että suhteen olemassaolo saattaa olla uhkana jomman kumman muille suhteille. Mutta jos tällaista rajoitetta ei ole, mikään ei estä seurustelusuhteen näkymistä. Kyseessä voi olla roihuava rakkaus, tai pelkkä seurustelu tavan tai tottumuksen vuoksi - niin tai näin, sen tekee näkyväksi jo se että heteroseksuaalisuus on näkyvää.
Kun kaksi ihmistä eroaa, se tapahtuu tietysti siksikin että yhdessäolo on käynyt ainakin toiselle heistä riittävän tarpeettomaksi. Ihmisestä, joka oli pitkään tärkeä ja läheinen, ei oikeastaan voi erota ilman kieltämisen ja vähättelyn aineksia, jotta eroava kestäisi irtautumisen. Eron toisessa osapuolessa on nähtävä tarpeeksi vikoja tai vähäpätöisyyksiä, jotta itsenäistymisen kuilu pääsee leviämään eroavien väliin. Silti salasuhteessa eläneille tuntuu olevan aivan erityisen kipeää kuulla erotessa usein esiin nouseva toteamus "Ei tämä ollutkaan sellaista... todella oikeaa rakkautta" yhdistettynä siihen etteivät nämä kaksi miestä tai kaksi naista oikeastaan olleet yhdessä (eihän juuri kenellekään kerrottu).
Eihän teillä pitkään aikaan enää ollut mitään? Eihän tämä suhde ollut oikeastaan muuta kuin eräänlaista harjoitusta? Eihän tämä ollut mitään suurta rakkautta, joten miksi itkeä? Eihän tässä suhteessa päässyt toteuttamaan kaikkia ulottuvuuksiaan ihmisenä... eihän tätä suhdetta oikeasti ollutkaan!
Ennen vanhaan kastamattomina kuolleita vastasyntyneitä lapsia ei kuulemma ollut virallisesti olemassa. Heitä ei merkitty minnekään, vain siksi ettei heidän olemassaoloaan oltu seremoniallisesti todettu. Tiesin kyllä tällaista tapahtuneen joskus kauan sitten. Todelliseksi asia muuttui vasta kun tuli puhe erään äskettäin kuolleen ihmisen sisaruksista, joista yksi, synnyttyään vain hetken elänyt, oli olemassa enää vanhempien sukulaisten muistikuvissa, niiden kadottua ei missään. Kirjoissa ja kansissa häntä ei mainita. Homoparien mihinkään kirjaamattoman yhdessäolon päättymisen näkymättömyys tuntuu minusta lähes yhtä käsittämättömältä.
Joskus 1980-luvun alussa eräs nainen tuli kertomaan minulle, mitä ajatteli avoimuutta ajavista ihmisistä: "Miksi te meluatte ja nostatte näitä asioita esille, kun useimmat ihmiset haluaisivat vain elää rauhassa? Ymmärrättekö te ollenkaan, että teidän avoimuudestanne on haittaa monille?"
En taida ymmärtää vieläkään, sen sijaan olen kyllä usein ajatellut, että ihmisellä on oltava tosi luja luonto, jos hän jaksaa elää piilopaikan rauhassa koko aikuisikänsä.
Harva on salaisuuksineen kokonaan piilossa - monella on pieni tuttujen yhteisö joka tietää, vaikka perhe ja sukulaiset eivät tietäisi, tai olisi tietävinään. Jotkut taas kuljettavat kyllä kumppaniaan sukulaistensa luona, mutta näille puhuttaessa kumppani saattaa olla "Liisa" tai "Pekka", ei juuri koskaan "naiseni" tai "mieheni".
Jos oikein ahdistaa, niin voi lohduttautua ajattelemalla että kyllä lähimmät perheenjäsenet varmaan arvaavat. Eivätkö arvaakin? Ja vahvistukseksi käydään läpi lista seikkoja ja sattumuksia, jotka tuntuisivat viittaavan tähän. Jomman kumman äiti on vaikkapa puhunut "näistä molemmista tytöistään". Hän totta kai antaa niin sanoessaan ymmärtää kyllä tietävänsä - vai antaako?
On tietysti niinkin päin että salailussa on jännityksensä, muotojen ja totunnaisuuksien pakoilussa hohtonsa. Jotain vapautta on siinäkin, ettei tarvitse tilittää seurusteluasioitaan perheelle ja muille. Mutta hyväksi tämän tekisi minusta vasta se, ettei tällainen jännitys olisi niin automaattisesti sidottu kumppanin sukupuoleen.