Suuria odotuksiaZ (setalehti) 6/1998
Luin äskettäin uutisen Yhdysvalloista. Seksuaalivähemmistöihin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan työskentelevä valtakunnallinen järjestöjen verkosto oli tehnyt selvityksen, jonka tulokset eivät olleet lainkaan ilahduttavia. On monille tuttua tietoa että homoilla, lesboilla ja transihmisillä on huolestuttava mahdollisuus joutua hakatuiksi ulkona kadulla ja muilla julkisilla paikoilla - vain siksi keitä he ovat. Tässä selvityksessä näitä väkivaltatilastoja verrattiin selville saatuihin tietoihin kotona tapahtuvasta väkivallasta. (On hiukan vaikeaa, tässä yhteydessä, käyttää käsitettä 'perheväkivalta', kun se ymmärretään helposti mies-nainen-parien muodostamiin perheisiin liittyväksi.)
Johtopäätöksenä oli että homoilla, lesboilla ja transihmisillä on tämän Yhdysvalloissa tehdyn, varsin laajan selvityksen mukaan vähintään yhtä suuri riski tulla hakatuksi kotona kuin kadulla. Todennäköisin pahoinpitelijä on yleensä läheinen ihminen - ja käytännössä tämä perheväkivalta on suunnilleen yhtä yleistä kuin heterosuhteissakin.
Väkivaltauutiset eivät ole mukavaa luettavaa. Perheväkivaltauutinen tuli vain vähän sen jälkeen kun Yhdysvalloissa oli järkytytty nuoren, avoimesti homona tunnetun opiskelijan, Matthew Shepardin, raa'asta kuolemaan johtaneesta pahoinpitelystä. On hirvittävää lukea kuinka ihminen sidotaan aitaan, häntä hakataan, poltetaan ja hänen kallonsa murskataan, minkä jälkeen hänet jätetään sidottuna menehtymään. Tällainen herättää surua ja suuttumusta, ja saa monet ryhtymään toimiin ja mielenilmauksiin tällaista ihmisryhmään suunnattua vihaa ja väkivaltaa vastaan.
Mutta miten meihin vaikuttaa uutinen kotona tapahtuvan väkivallan yleisyydestä? Järkyttääkö se, saako se meidät suuttumaan ja huolestumaan? Vai sivuutammeko tällaiset uutiset hankalina tai liioiteltuina? Haluammeko ajatella tällaisia asioita? Ehkä ilmiötä ei edes ole olemassa; eihän siitä kukaan meillä Suomessa puhu! Ihmissuhteeseen, ja aivan erityisesti homo- ja lesbosuhteeseen, ryhdytään usein suurten odotusten vallassa. Tie oman itsensä löytämiseen, hyväksymiseen, suhteeseen uskaltamiseen on saattanut olla pitkä ja kapea. Siltä tieltä löytyneet tunteet ovat yleensä tuntijalleen niin tärkeitä ja korvaamattomia, että sellainen rakkaus kestää, kärsii ja venyy kohdatessaan esteitä ja vaikeuksia.
Lisäksi moni ehkä uskoo heteroseksuaalisuuden olevan jotenkin raadollisempaa ja "tavanomaisempaa" kuin heidän omat tunteensa, joiden kipeys ja vaikeudet ikäänkuin koetaan kuuluviksi niiden tietynlaiseen ylevyyteen. Varsinkin naisten kesken elää sitkeänä myytti naisten välisen rakkauden pehmeydestä, hellyydestä, suoranaisesta äidillisyydestä. Nainen saattaa janota naispuoliselta kumppaniltaan lohtua ja hemmottelua, joka ravitsisi sielun ja ruumiin ja parantaisi kaikki haavat. Voiko tällaisten odotusten rasittamassa suhteessa lainkaan varautua kumppanin heikkouksiin, riittämättömyyteen ja ärtymykseen? Tai syyttelyihin, ivaan ja vihanpurkauksiin?
Miesparien perheväkivalta saattaa olla aiheena erityisen hankala. Heteromiehet tappelevat, he saattavat jopa hakata homoja - mutta eihän homomies lyö homomiestä, vai lyökö?
Muistan miten olin joskus menossa tutun homomiehen seurassa syyspimeällä vanhan kirkon puiston läpi. Hän rupesi neuvomaan: "Jos joku tulee kimppuun, niin juostaan." Ei tullut, mutta joskus paria vuotta myöhemmin tuli iso kivi SETAn toimiston ikkunasta läpi. Tällaisesta yleensä voi puhua, ennen ja jälkeen kun se tapahtuu tai on tapahtunut.
Mutta miten voi varautua väkivaltaiseen kumppaniin? "Jos joku tulee keittiössä kimppuun, niin juostaan" ei kuulosta oikein tepsivältä. Ja minne silloin juostaan? Missä voi uutisoida tai tilastoida kotona kokemansa pelottavat hetket? Kenelle kerrot? Entä jos menet ns. ammattiauttajan vastaanotolle, ja kotihuoliasi kuunneltuaan hän vain tokaisee: "Sinun pitäisi viettää vähemmän aikaa noissa homopiireissä ja hankkia itsellesi muita ystäviä."
Missähän mahtavat olla homoperheiden ammattiauttajat? Missä ymmärretään transihmisten elämäntilanne tai vaikeassa naissuhteessa kamppailevan, elämänsä suuresta rakkaudesta tai sen haavekuvista kiinnipitelevän naisen ahdistus?
Tässä ei siis puhuta kaikkiin suhteisiin tavalla tai toisella kuuluvasta riitelystä ja ristiriidoista. Jokaisessa suhteessa on vaikeat hetkensä - ihmissuhteisiinhan kuuluu olennaisesti myös toistemme kanssa kilvoittelu, vastuksen ja haasteen tarjoaminen toinen toisillemme. Mieliharmia ei aina voi eikä pidäkään välttää. Sen sijaan säännöllinen hakkaaminen ei kuulu hyvän ihmissuhteen päiväjärjestykseen, eikä toisen ihmisen sitkeä vähättely ja sättiminen ole mitään tavanomaista riitelyä.
Tämän lehden ilmestyessä elämme joulunaikaa, johon liittyy niin
kovin paljon odotuksia ja toiveita perheen lämmöstä ja yhteydestä.
Joulu on tunnetusti myös riitojen ja väkivallan aikaa monissa
perheissä joissa ollaan jouluna koolla. Monet meistä viettävät
pyhät hajallaan kasvinperheissään, erossa kumppanistaan ja
ystävistään. Olimme yhdessä tai erillään, jotakin hiukan
pakahduttavaa liittyy näihin molempiin.