VäentungoksessaZ (setalehti) 4/1998
Kun 1970-luvun lopulla halusi hukkua homojoukkoon, suomalaisen piti matkustaa ruotsinlaivalla Tukholmaan. Siellä järjestettiin elokuisin "vapautusviikko", jotain kotimaan oloissa ennenkuulumatonta. Suomessa ahtauduttiin ravintoloihin ja diskoihin, joissa saattoi kyllä olla ihmisiä tungokseen saakka, mutta oli toki eri asia marssia tuhansien ihmisten mukana suurkaupungin pääkatuja keskellä kirkasta päivää. Marssijoita oli paljon, niin paljon että he näkyivät joukkona, eivät niinkään yksittäisinä, ulostulleina uskalikkoina. Siinä joukossa oli iloa ja voimaa.
Ensimmäinen suomalainen SETAn mielenosoitus, johon itse osallistuin, oli kai toukokuussa 1977. Meitä seisoi vaatimaton kourallinen puistossa eduskuntatalon lähistöllä. Kun saavuin paikalle, eräs tuttu kysyi: "Hermostuttaako?" Eipä oikeastaan, se vain hermostutti että meitä oli niin vähän. Olisin halunnut että meitä olisi ollut paljon. Seuraavana vuonna tarjottiinkin mahdollisuutta tulla paikalle paperipussi päässä, jos näkyminen tuntui vaikealta. Muutama ihminen tosiaan käytti mahdollisuutta hyväkseen.
Sittemmin suomalaiset vapautustapahtumat ovat hiukan kasvaneet kokoa, ja kokoontuminen on muutenkin muuttanut muotoaan niin meillä kuin muualla. Tapahtumia on tullut lisää, ja suurimmat niistä ovat muodostuneet matkakohteiksi, joiden mukaan moni suunnittelee lomamatkansa. Tukholmassa ei enää vapauduta elokuussa, eikä Suomessa toukokuussa. Mielenosoituksellisuus on vähentynyt festivaalinomaisuuden tieltä.
Kun 1980-luvun alussa Helsingin vapautuspäiville valittiin seuraavaa ajankohtaa, joku ehdotti että päivät pidettäisiin juhannuksen jälkeen, samaan aikaan kuin muuallakin Stonewallin mellakoiden muistoksi. Ajatus tyrmättiin, koska "kaikki ovat silloin kumminkin mökillä".
1990-luvun lopulle tultaessa Suomi oli jo kaupungistunut sen verran että kansainvälisempi ajankohta kelpasi. Eipä tapahtumakaan enää liene sisällöltään aivan samanlainen kuin ennen, kun sen viihdeohjelmasta saattoi lukea Helsingin julkisen liikenteen ilmaisjakelulehden kansikuva-artikkelista.
Se joka on joskus osallistunut matkoillaan niihin suuriin joukkokulkueisiin, joita järjestetään eri puolilla maailmaa, tietää miten todella tuntemattomana valtavassa ihmismassassa voi vaeltaa. Yhtäkkiä et olekaan se tyttö pikkukaupungista, tai se kaveri jonka vaiheet jokainen tuntee kotikapakassa. Olet yksi ihminen isossa joukossa, olet kuka tahansa ja juuri siksi näkymätön. Jos kotona kaikki tunsivat jokaisen ja uusi paikalle tulija veti kaikkien katseet puoleensa, isossa marssijoukossa Lontoossa tai Kööpenhaminassa kaikki oli toisin. Moni Suomessa arka on käynyt ensin marssimassa ja tanssimassa ulkomailla, ja siellä karistanut silmätikkuna olemisen tunnot harteiltaan.
Eräs ulkomaalainen tuttuni ei ole koskaan osallistunut suuriin homotapahtumiin. Hän epäilee ettei viihtyisi väkijoukkojen keskellä - katoaisiko hänen ainutkertaisuutensa ehkä näkyvistä ja muuttuisi eräänlaiseksi rivihomoudeksi? Ajattelen että hänelle olisi varmaan sopinut paremmin suomalainen vaihtoehto, jossa pieni joukko ihmisiä kyltteineen on taivaltanut kovin yksin katseiden ristitulessa.
Tai ehkä minun on vain vaikea ymmärtää ja kuvitella, että tuhansien ja kymmenien tuhansien ihmisten marssirivistöistä huolimatta suurin osa koko maailman homo-, lesbo- ja muusta juhlakansasta ei ole koskaan kulkenut joukkona katuja kertaakaan. Ehkä tunne siitä ettei kuulu suureen massaan on monille heistä jollain lailla antoisa? Vai odottavatko he vasta koska ne oikeanlaiset, heillekin sopivat juhlat alkavat?
Olen aina ollut innokas marssimaan, ja olenkin taivaltanut
ahkerasti katuja ympäri Eurooppaa. SETAn marsseilla olen ollut
usein. Viime vapautuspäivät vietin kumminkin mökillä. Sinne voi
hyvin mennä kun kokee, monien marssien ja marssijoiden läsnäolon
antamalla varmuudella, kuuluvansa joukkoon.