Mitä kuuroille kuuluu?Z (setalehti) 3/2001
Onko siitä jo kaksikymmentä vuotta, kun lähes kaikilla homomiehillä ja melko monilla lesboillakin oli merkkifarkut ja ruutupaita? Jos silloin katsoi ympärilleen homomielenosoituksessa tai kapakassa, näitä ruutupaitaihmisiä riitti. Joukkoon mahtui monenlaista väkeä, mutta päällepäin oltiin yhtä onnellista kloonia.
Yhdennäköisyydellä naamioitiin homo- ja lesboyhteisön piirissä silloin eläneiden ihmisten harvalukuisuutta. Mitä samanlaisemmilta joukkona näytimme - nuorilta, koulutetuilta, kauniilta, terveiltä ja asiallisilta - sitä sankemmilta pienet piirimme kai tuntuivat.
Harva meistä istuu moiseen kaavaan, ainakaan kovin pitkään. On vanhoja homomiehiä, on liikuntarajoitteisia lesboja, on koulunsa käymättä jättäneitä, ja niin edelleen. 1980-luvulla AIDS tuli ja vei tullessaan ikuisen terveyden kiiltokuvan. Ihmisiä tuli lisää, ja vähitellen me muutuimme yksilöinä isommassa yhteisössä särmikkäämmän näköisiksi kuin ennen.
Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut. Vaikka meitä olisi paljonkin, niin näkyvissä olevaan yhteisöömme ei koskaan lukeudu yhtä paljon erilaisiin alaryhmiin kuuluvaa väkeä kuin valtaväestöön. Tämä merkitsee erilaiselle homomiehelle ja lesbolle käytännössä sitä, että hän pysyy kaksinverroin erilaisena vailla saman kokemuksen jakavien vertaistensa turvaverkostoa. Pienen Suomen kokoisessa maassa ihminen voi joutua kokemaan todella lohdutonta ainutkertaisuutta.
Kesän 2000 vapautuspäivillä huomasin viikon ohjelmassa maininnan kuurojen ja kuulovammaisten tapaamisesta. Mahdun itse jälkimmäisen määreen alle, ja päättelin että minun kannattaisi ainakin käydä vilkaisemassa, sillä olinhan pitkän aktivistinurani aikana ehtinyt käydä katsastamassa lähes kaiken mahdollisen toiminnan, mutten tätä. Helpommin ajateltu kuin tehty - enhän osaa viittomakieltä, jolla noissa tapaamisissa keskustellaan.
Olin kumminkin päättänyt osallistua, ja niinpä tilasin itselleni Pääkaupunkiseudun tulkkikeskuksesta viittomakielen tulkin. Työtehtävä oli tulkille varmaan aika erikoinen, sillä yleensähän asiakkaat tarvitsevat puhutun suomenkielen tulkkaamista viittomakielelle, eikä päinvastoin - puhumattakaan siitä että kokonaisen viittoen keskustelevan ihmisryhmän puhetta piti tulkata puheeksi.
Tiesittekö, että kuurojen homojen ja lesbojen toimintaa on ollut Suomessa jo parinkymmenen vuoden verran? Todennäköisesti ette, sillä enpä oikeastaan tiennyt minäkään, vaikka olin joskus kuullut mainittavan siitä, että jotain tapaamisia on ollut. Kukaan ei vain ole kirjannut ryhmän historiaa minnekään muistiin, ei haastatellut kuuroja homoja, ei kerännyt ihmisten elämäntarinoita tai kokemuksia. Tärkeimpänä syynä on varmaan resurssien puute ja kielelliset kulttuurierot.
Tuossa tapaamisessa ihmiset kertoivat itsestään ja elämästään. Kuurojen yhteisössä koulunsa käyvän on yllättävän vaikea saada riittävästi tietoa homoseksuaalisuudesta. Niinpä elämäntarinat olivatkin melkoisia selviytymiskertomuksia ja niitä kuunnellessä ei auttanut kuin ihailla sitä, miten sitkeitä ihmiset voivat parhaimmillaan olla.
Selviytymistarinoita kuunnellessa pitää muistaa, että on ihmisiä jotka eivät suinkaan ole vielä selviytyneet. Harva päätyy SETAn toimiston sohvalle kertomaan, miten onnistui murtautumaan tiedonpuutteesta huolimatta eristyksistä ihmisten ilmoille, toisten samoja asioita kokeneiden seuraan.
Selviytyjienkään elämä ei ole mutkatonta. Kuurojen työllisyystilanne ei ole erityisen valoisa. Mitä vaikeampi on saada työtä, sitä vähemmän mahdollisuuksia on valita missä asuu ja miten. Resurssien puute näkyy myös yhteydenpidon hankaluutena. Mistä kuuro homomies tai lesbo löytää tiedon siitä ettei hän ole ainoa laatuaan maailmassa, tai Suomessa? Kenen puoleen hän kääntyy? Kuka maksaa yhteyshenkilön tekstipuhelinkulut? Millä rahalla matkustetaan seuraavaan tapaamiseen? Kuka tuottaisi tietoa, ja millä kielellä? Kuka maksaisi kuurojen toiminnan kulut? Kenet pitäisi vakuuttaa siitä että näitä resursseja tarvitaan?
En tiedä vastauksia näihin kysymyksiin, sen sijaan muistan miten hauskaa kuurojen kokouksessa oli. Tulkkiani nauratettiin välillä niin, että välillä sain hädin tuskin selvää hänen hymyhuulisesta puheestaan. Täytyy vain toivoa, että muutkin erilaiset löytäisivät saman yhdessäolon ilon.