Kaksin aina kaunihimpi?Z (setalehti) 1/2001
Yksineläjä tuntee näinä aikoina olevansa outo lintu. Parisuhteen rekisteröintikeskustelu on leyhäyttänyt lehtien sivuille parvittain pareja. Televisiossa haastatellaan lesbo- ja homoperheitä niin tiuhaan, ettei kaikkia tuttuja ja tuntemattomia ehdi edes huomata kun heitä vilahtelee ruudussa. Tarkkaavainen saattaa bongata homoparin Linnan juhlista tai kalakauppiaista kertovassa tv-dokumentissa. Saamme nähdä ja lukea miten terveitä ja tavallisia ihmisiä he kaikki ovat.
Parittomat joukossamme eivät ole uutisaiheita. Vai muistatteko lukeneenne paljonkin haastatteluja miehettömän homomiehen arjesta? Heteroiden sinkkuelämästä kirjoitetaan usein, mutta kirjoitetaanko itsellisistä lesbosinkuista?
Erillisiä yksilöitä toki haastatellaan kun he ovat tehneet jotakin mainittavaa, tai kun tehdään henkilöesittelyä. Elämäntavan mannekiineiksi valitaan kuitenkin vääjäämättä pareja.
Itse olin mannekiinina kauan sitten, vuonna 1979. Meitä oli kaksi paritonta naista, joista ynnättiin televiopätkää varten yksi naispari. Saman ohjelman miespari sentään oli aito. Parin esittäminen tuntui hiukan hassulta, mutta kun ketään oikeaa naisparia ei siihen hätään saatu ruutuun, niin mikäs siinä - esiinnyimmehän katsojille hyvän asian puolesta. Näytimme että lesbopareja on olemassa ja että me jopa ostamme ihan oikeita tomaatteja Kauppatorilta.
Sittemmin olen ollut sekä pariton että parillinen, tätä nykyä pariton. Taaksejäänyt parillisuuteni tuntuu muutamalle tuttavalle olleen jonkinlainen meriitti. Enhän voi olla ihan mahdoton ihminen, jos olen välillä onnistunut olemaan parillinenkin. Vastaavasti parittomuus on usein mielletty pisteettömyydeksi elämän ihmissuhdeonnenpyörässä.
Homo- ja lesbosinkkujen pulmista löytyy eniten tietoa ulkomaisista kirjoista ja lehdistä. Ongelmalistan mukaan parit seurustelevat keskenään mieluummin kuin parittomien kanssa. Yksin elävien elinkustannukset ovat keskimäärin korkeammat kuin yhteisen kotipesän rakentaneilla. Entä kuka mahtaa pitää huolta yksinäisestä yli kahdeksankymppisestä meikänaisesta tai -miehestä, joilla ei ole lapsiakaan turvanaan?
Olisiko tästä pääteltävä että parisuhteessa elämisen ja yksinelämisen välillä aukeaa ammottava railo? Sen aurinkoisella puolella parit elävät melko onnellisina - kohta toivottavasti myös rekisteröityinä. Varjoisalla puolella enimmäkseen surumieliset sinkut, joita kukaan ei näe eikä kuule, haaveilevat elämänsä miehestä tai naisesta. Lainsäätäjät ja media puhua pulputtavat edellisistä, jälkimmäisiä ei kaipaa kukaan?
Railo on kumminkin näennäinen. Suvaitseva suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on näet - ainakin läntisessä Euroopassa - kulkenut käsi kädessä lähinnä yksilön oikeuksien kanssa. Kun muutoksia parempaan on tapahtunut, ne ovat usein koskeneet yhden ihmisen oikeutta tehdä haluamiaan asioita, kunhan hän ei niitä tehdessään loukkaa muiden yksilöiden oikeuksia.
Tällaisen suppean suvaitsevaisuuden puitteissa homopari ei olekaan pari, vaan kaksi sinkkua jotka keskenään käyttävät oikeuttaan elää yhdessä valitsemallaan tavalla. Suppusuvaitsevaisuutta harrastavan kanssaheteron mielestä homoja saa toki olla olemassa, mutta jokainen homo ja lesbo saisi olla vain oma itsensä - ei osa oman omaleimaisen elämäntapansa mukaista perheyhteyttä.
Kun lehtien palstoilla puidaan homoparien oikeutta sisäiseen adoptioon, sen vastustajat eivät selvästikään näe pareja, vaan osattomia ja ahneita sinkkuja, joille mitkään oikeudet eivät riitä. Meistä - parillisista ja parittomista - muodostetaan yksi suuri varjonpuolelle sijoitettujen yksilöiden joukko. Siinä joukossa ei ole väliä, onko meitä haastateltu parittain aamutelevisioon tai valtalehden viikonloppunumeroon. Sinkkuna koetun ihmisen lapset pidetään tässä asetelmassa yhden erillisen yksilön lapsina, vaikka kyseessä olisi asianosaisten itsensä kesken miten tiivis ja toimiva perhe hyvänsä.
Ei ole niinkään kauaa siitä ajasta, jolloin Suomessa huomattava osa heteroista ei syystä tai toisesta voinut perustaa omaa perheyksikköä. Vanhapiikuus oli ajoittain todella yleistä. Silti emme osaa enää kuvitella miten nämä menneitten aikojen avioitumattomat kokivat osansa, ja millaiseksi he olisivat sen ehkä muovanneet. Osa olisi varmaan muodostanut perheitä, osa ei.
Noista perheellistymisen tiellä olleista vastuksista ja vaikeuksista osa on sittemmin siirtynyt homomiehille ja lesboille. Me olemme nykypäivän vaihtelevasti vastahakoiset vanhatpiiat ja -pojat, ja lapsiamme kohdellaan ynseästi kuin entisajan äpäriä.
Ihmisten perheyhteisöt, ystävyyssuhteet ja rakkaussuhteet ovat mutkikkaita ja monimuotoisia. Homot ovat osa ihmisuhteiden suurta seittiä siinä kuin heterotkin. Itse elän yksin, mutta olen vuosienkin jälkeen yhteydessä entiseen kumppaniini ja koen hänet kumppaneineen läheiseksi. Ystävillä ja tuttavilla on lapsia ja puolisoita, rakastettuja ja pareja - jokaisella oma tilanteensa, omat ihmisensä, oma elämän polkunsa.