Mitä jää jäljelle?Z (setalehti) 5/2000
Maailma, tai ainakin Suomi on muuttumassa paremmaksi paikaksi. Taas yksi sukupolvi ihmisiä miettii, mihin SETAa enää tarvitaan sitten, kun parisuhdelaki on hanskassa ja adoptio-oikeuskin saavutettu. Ongelmat näyttävät olevan hupenemassa. Ei ole rikos- eikä sairausleimaa, on syrjintäsuoja, eivätkä kaikki kohta enää edes muista mitä kummaa mahtoi olla "kehotuskielto". Valtakunnallisella televisiokanavalla pyörii kerrallaan parikin homosarjaa, jotka tuntuvat kehottavan kaikkeen siihen mitä kehotuskiellolla aikoinaan kiellettiin.
Jääkö kohta enää jäljelle mitään ongelmia? Jää, ilman muuta. Vaikka sateenkaaren pää kuinka hohtaisi, niin uskon, että olemme nähneet ongelmistamme vasta osan.
On houkuttelevaa ajatella, että homot ja lesbot ja muut seksuaaliset vähemmistöt ovat vihdoin viimein, pitkän odotuksen jälkeen, ansainneet viipaleensa yhteisestä onnen kakusta. Ongelmathan ovat ikäviä - niitä on ollut niin kauan, ja ne sumentavat sitä kaunista kuvaa jonka haluaisimme itse nähdä ja esitellä muillekin. Mehän olemme hymyileviä nuorekkaita kasvoja tapahtumasivujen ryhmäkuvissa. Emme ole vanhoja, emme tahdo olla totisia, emmekä asua yksin, ilman kumppania kaukana haja-asutusalueella.
Nimenomaan yksinäisyys tuntuu olevan meistä monille, ehkä jopa useimmille karua todellisuutta. Suomi on täynnä homoja ja lesboja. Vaikka heitä kuinka tyhjenisi maakuntien perukoilta asutuskeskuksiin, niin jossain on nytkin pimeän vuodenajan saartama syrjäinen talo, jossa joku miettii itsekseen, että tässäkö se elämä sitten oli?
Entä sitten ne, jotka päättivät että se ei ollut vielä tässä, vaan jossain muualla. Mitä seuraavaksi, kun vuosia tai vuosikymmeniä kumppanista haaveillut ihminen lähtee juoksemaan kiinni ihmissuhteiden raskasta junaa? Millaisella itsetunnolla sellaisissa olosuhteissa havitellaan onnea? Kun on oltu piilossa pitkään ja kauan yksin, voi oman ihmisen etsintä tuntua elämän vaikeimmalta ja tärkeimmältä asialta. Onnellisten tarinoiden joukossa on myös kärsimysnäytelmiä kun elämänsä kumppanin haun takia kokonaan uusiksi panneet ihmiset yrittävät ja erehtyvät. Joskus kelpaa kauheampikin kumppani, jotta ei tarvitsisi olla yksin. Hoidetaanko näiden ihmisten saamia haavoja missään?
Jos unohdamme hetkeksi pettyneimmät, ja kuvittelemme onnellisen parin, ongelmia löytyy silti. Jos kyseessä on lesbopari, heidän tulotasonsa on todennäköisesti pienempi kuin muiden parien. Emme edes tiedä kuinka paljon pienempi, sillä meillä ei ole lainkaan tutkittua tietoa onnellisten saati onnettomien lesboparien tuloista ja asuinoloista. Emme tiedä, miten lapsia hankkineet naisparit saavat rahansa riittämään. Emme tiedä miten käy, kun onnellinen lesbopari muuttuu onnettomaksi. Kumpi etsii erossa toisen asunnon, vähävaraisempi osapuoli vai se joka ansaitsee hiukan enemmän? Tiedämme suunnilleen, miten heteroeroissa käy, mutta lesbojen ja homojen eroahdingosta ei ole tehty mitään tilastoja.
Parisuhdelakia koskevan keskustelun ansiosta on sentään käyty läpi testamenttiasiat. Entä työasiat? Terveys? Entä lesboihin ja homoihin kohdistuva sanallinen ja fyysinen väkivalta? Onko se kadonnut, vai onko se kadonnut vain viimeaikaisista lehtiuutisotsikoista?
Yhtään sen vähäisempiä eivät ole nuorten homojen ja lesbojen murheet. Muistatteko, tai osaatteko kuvitella millaista on olla nuori ja yksin omillaan ympäristössä, missä kukaan ei hyväksy homoja, eikä varsinkaan halua tietää sinun olevan sitä mitä olet. Tuntuu isolta ihmeeltä että monista nuorista kasvaa silti onnellisia aikuisia. Emme vain tiedä, kuinka monista.
Kun maailmaa parannetaan, näkyviin tulee ilmaantumaan enemmän
ongelmia kuin tälle sivulle mahtuisi. Hyvä niin, sillä ne
ovat olleet liian piilossa pitkään. On vihdoinkin tulossa se
aika, jolloin niihin ehkä voidaan tarttua. Tuleeko Suomesta
silloin onnellisten homojen ja lesbojen maa? En tiedä, mutta
onnen tavoittelu kuuluu totta kai meidänkin elämäämme.