Mitä meistä tulee isoinaZ (setalehti) 4/2000
Z-lehdessä 3/2000 julkaistiin haastatteluita lehden entisistä päätoimittajista. Meitä oli ollut monta. Kuvissa ja teksteissä liikuttiin monilla elämänalueilla: teatterissa, nepalilaisessa ravintolassa, tatuointiliikkeessä, yliopistolla ja Helsingin Sanomissa. Minun kerrottiin olleen Setan toiminnassa mukana vuodesta 1978, muttei muuta. Olenko minä muuta tehnytkään kuin ollut lesbona?
Luin joskus nuorena aktivistina amerikkalaisesta lehdestä kuvausta veteraaniaktivistin urasta. Hän oli opiskellut tähtitiedettä, mutta ennen kaikkea ja ensisijaisesti toiminut homojärjestöissä. Minua se näkymä veteraanin elämään hirvitti. Oliko hän siis jäänyt tutkijanurallaan puolitiehen, ja hukannut ainutkertaisen elämänsä homojärjestöjyränä? Lupasin itselleni että noin ei kävisi ainakaan minulle - minun elämässäni olisi muutakin.
Olen sittemmin oppinut, miten paljon lehtihaastatteluista jää pois, ja miten vähän ne kertovat haastateltavista. Amerikkalaisen tähtitieteilijä-homoaktivistinkaan elämä ei todennäköisesti kulunut tähdettömästi. Hänestä kerrottiin jutussa se, mikä lehteä ja haastattelijaa hänessä haastatteluhetkellä kiinnosti.
SETAn aktivistina olin kaiken kaikkiaan seitsemän vuotta. Sen aikana ja jälkeen olen ollut tietokirjailija, jatko-opiskelija, tähtitieteen kirjastonhoitaja, internet-aktivisti, sivutoiminen ylläpitäjä, ja muuta. Hyllyjäni täyttävät tieteenhistoriaa, sotilaallisen tutkimuksen historiaa, rauhanliikettä ja tiedenaisten elämäntyötä käsittelevät teokset. Aikaa ja ajatusta on kulunut myös postituslistojen pyörittämiseen ja kroonisen atk-uteliaisuuden tyydyttämiseen.
Mikä minusta sitten mahtoi tulla isona? Ilmeisesti minusta tuli vähän sitä ja tätä. Lähes kaikki mitä olen tehnyt on ollut enemmän tai vähemmän kiinnostavaa. Puutarhanhoito maalla, vesakoiden raivaus ja porakaivon teettäminen, moni muu asia. Kaikkea ja enemmänkin mahtuu vanhan seta-aktivistin pussiin. Tätä kirjoittaessa olen kuluttanut keväästä paljon aikaa suomalaisten tiedenaisten elämästä kertovan näyttelyn työstämiseen, löytänyt uusia asioita geologiasta merentutkimukseen.
Tein mitä hyvänsä, niin lesbouteni seuraa joka tapauksessa sitkeästi mukanani. Olen päätellyt, ettei sellaista aihetta ja asiaa olekaan jota ei voisi tarkastella lesbonäkökulmasta. Tarpeen vaatiessa vaikka vanhasta lyijykynänpätkästä tai lähikulman Valintatalosta löytyy lesbinen puoli. Tarkoittaako tämä sitten sitä, että elän sittenkin jotain erillistä lesboelämää, ja että minusta tuli sittenkin se pelkäämäni veteraaniaktivisti vaikka miten puuhailisin muuta?
Miksi muuten minä mietin aikoinaan, ja monet muutkin miettivät omalla kohdallaan, jäisimmekö vain pienissä aktivistipiireissä näkyviksi ihmisiksi, "pelkiksi homoiksi" ilman muita ulottuvuuksia? Mistä tuo pelko on lähtöisin, ja onko siihen aihetta?
Opiskeluaikoina eräs psykologi neuvoi minua vähentämään
homojen ja lesbojen osuutta tuttavapiirissäni ja
lisäämään "tavallisen elämän" osuutta. Olen myöhemminkin
törmännyt ihmisiin, joiden mielestä elämään pitää
sisällyttää riittävästi jotain yleistä ja arkista,
jotta se olisi terveellisessä uomassa. Mitä sivummalle
astut, sen kapeampaa tietä sinun ajatellaan kulkevan
- eikä esimerkiksi niin, että asfaltoidun keskitien
sijasta kuljetkin ristiin rastiin metsäpolkuja ja
juuri sinä tulet nähneeksi ne kiinnostavat notkot,
joihin yleinen ajotie ei vie.