ErilaisuuttaZ (setalehti) 3/2000
Sain hiljattain palautetta eräästä Z-lehteen kirjoittamastani pakinasta. Postia lukijoilta tulee aika harvoin, ja silloinkin se yleensä koostuu lähinnä lyhyestä kommentista ja kiitoksesta. Tämä palaute oli hiukan erilaista. Kirjoittaja tahtoi kertoa, että kokemukset, joista kirjoitan, ovat toisenlaisia kuin monien muiden, muun muassa hänen. Lähestymistapani oli toki kiinnostava, mutta ilmeisesti poikkesi siitä, mikä monille muille lesboille ja homomiehille on tuttua ja mahdollista. Monet joutuvat kohtaamaan asiat toisin, muunlaisista lähtökohdista kuin minä. Entä jos esimerkiksi perhe ei hyväksy eikä tue?
Erilaisuus on toki minulle tuttua. Vähän päälle parikymppisenä olin suunnattoman kiinnostunut ihmisistä, joilla oli todella erilaiset lähtökohdat kuin itselläni. Oma nuoruuteni oli ollut aika tapaukseton - mitäpä tavallisen perheen teini-ikäinen kuulovammainen lesbotytär olisi muuta tehnyt kuin lukenut kotona kirjaa? Kuvittelin, että kaikki koskettavat, kiinnostavat, satuttavat asiat tapahtuvat muille. Mitä enemmän ja vaikeampia asioita jonkun toisen ihmisen kohdalle oli sattunut, sen erilaisempi, kiehtovampi hän mielestäni oli. Kadehdin ihmisiä, joissa ei heidän omasta mielestään ehkä ollut mitään kadehdittavaa.
Homo-ja lesboyhteisöä on vaikea hahmottaa. Onko se olemukseltaan joukko nuoria tai nuorehkoja ihmisiä, jotka käyvät kapakoissa, ravintoloissa ja tapaamispaikoissa? Onko se lapsiaan hoitava lesbopari, joka kaipaa perhesuhteilleen yhteiskunnan tukea ja turvaa? Onko se urheilu- ja kulttuuririentoihin osallistuva helsinkiläinen homomies? Onko se tieteellisin termein itseään ilmaiseva, trendikkäästi pukeutunut nuori lesbotutkija? Onko se tanssi-illan hämärässä tanssitettavaa hakeva, olutta arvostava vanttera keski-ikäinen?
Tietenkin se on näitä kaikkia, ja vielä niin paljon useampia, etten osaa kuvitella, saati luetella läheskään riittävästi vaihtoehtoja. Silti kovin monista kai tuntuu, että vaihtoehdot ovat vähissä - että juuri heille on tarjolla joko ahtaita kaavoja tai rajoituksia. "Elämästäni ei voi tulla tuollaista, sillä vaikeuksia on niin paljon."
Luin eräältä postilistalta, miten liikuntavammaiset lesbot pohtivat, miten tutustua internetissä tapamiinsa kiinnostaviin naisiin ilman että nämä näkevät heidät vain ja ainoastaan vammaisina. Eräs keskustelijoista totesi, että kyse on ajoituksesta. Ensin on saatava toiseen jokin kontakti siten, että tämä aluksi keskustelee ihmisen eikä "vammaisen" kanssa. Jos vammaan törmääkin heti, toinen näkee usein vain pelkän vamman. Jos tätä törmäystä viivyttää liikaa, toinen ehtii muodostaa vammaisesta lesbosta "terveen" mielikuvan, jota todellinen ihminen ei enää vastaakaan. Siksi varsinainen kohtaaminen pitäisi ajoittaa jonnekin alkututtuuden ja tutuksiluulemisen väliin.
Samalla lailla mielikuvat homoista, lesboista, transihmisistä ja heidän yhteisöistään voivat riippua siitä, millä vauhdilla me törmäämme toisiimme. Torjummeko toisia ihmisiä ja kokonaisia elämäntapoja liian outoina, ennen kuin ehdimme tutustuakaan? Vai tarkkailimmeko niitä jo niin pitkään, että tiedämme ihan varmasti millaisia olemme, ja mikä meille on mahdollista tai mahdotonta? Ehkä sittenkin olisi parasta yrittää osua siihen uteliaisuuden hetkeen, jolloin päätimme jo tutustua, mutta olemme silti vasta kuulolla?