Oma tupa, oma lupa
Z (setalehti) 1/2000
"Joskus minulla on oma saari Suomenlahdella, ja me menemme sinne omalla veneellä", haaveili eräs kauan sitten tuntemani nainen. Minua ei ajatus saaresta juuri kiinnostanut, sillä perheeni kesäpaikka on sisämaassa ja melko kaukana lähimmän järven rannasta, merestä puhumattakaan. Miksi johonkin pitäisi mennä veneellä kun autolla ja bussillakin pääsee?
Olen sittemmin huomannut, miten vähään tyytyväinen oikeastaan olen. Yhä useammat tuntemani lesbot ovat ottaneet tavoitteekseen oman talon kaukana jossain. Mieluiten mökin pitää olla kilometrien päässä naapureista, jos suinkin mahdollista. Ja sen pitää ehdottomasti olla oma.
Minun kesäpaikkani ei täytä ensimmäistäkään näistä vaatimuksista. Lähimmät naapurit ovat mukavasti näköetäisyydellä, ja toisen naapurin kanssa ollaan hyvinkin paljon tekemisissä. Mökin omistaa äitini, enkä ole läheskään ainoa perheestä, joka viettää siellä aikaansa, vaikka juuri minut sieltä kaikkein varmimmin löytää kesäviikonloppuisin.
Kun lesboerityiset maalaismökit eivät olleet vielä kovin yleisiä, meidän mökillämme taisi kokoontua yksi lesboleiri, yksi SETAn seminaari ja yksi edesmenneen Vasenhomo-ryhmän viikonloppuseminaari. Sen jälkeenkin, kun jätin järjestötoiminnan vähemmälle ja kiinnostuin puutarhanhoidosta, mökki veti tuttuja ja tuntemattomia puoleensa. Siellä on kaivettu ojaa, niitetty heinää ja kannettu puunrankoja metsästä lesboporukalla.
Olin kyllä hyvin tietoinen siitä, että jossain oli oikeita lesbotaloja, joissa lesbot asuivat täysaikaisesti, raivasivat aivan itse omia peltojaan ja korjasivat omin käsin talonsa. Niihin paikkoihin mentiin kokemaan, miltä elämä maistuu kaukana kaupungista, kaukana sukulaisista, silkan yhteisen lesboenergian varassa.
Sitten ulkomaalainen tuttavani vieraili mökillämme, katseli talon, pihapiirin ja paikalla olleet perheenjäsenet, ja langetti arvionsa: "Eva, sinulla voisi olla oma talo. Jos nyt alat etsiä ja suunnitella, jonain päivänä sinulla voisi olla oma piha, oma tupa, oma rauha. Se on mahdollista. Mieti sitä. Varmasti löydät muita naisia, jotka voisivat osallistua ja auttaa."
Olen sen jälkeen potenut epämääräistä huonoa omaatuntoa siitä, etten halua etsiä ja rakentaa omaa lesbotupaa. Eihän perheemme vanha mökki toki ole minun, mutta jokaisessa notkelmassa on tutut kasvit, naapurin puolella rajaa on tuttu luonnonlähde, kielorinteeseen on haudattu omia ja muiden lemmikkieläimiä. Navettapolku on mukava kävellä ja sitä reunustavat tutut kriikunapuut ja metsämansikat. Tarkoittaako oman lesbomökin rakentaminen sitä, että pitää luopua kaikesta lapsuudesta asti tutusta ja aikuisena rakentaa aivan alusta pitäen kaikki uudestaan? Muistotkin?
Kuulen nykyään jatkuvasti uutisia naisista, jotka tekevät juuri niin. Maaseutu autioituu ja täyttyy uudelleen mökkiläislesboilla. On kesämökkejä, on ympärivuotiseen asutukseen aiottuja taloja. Tuttavat kiertävät remonteissa, kun milloin missäkin lesbiset uudisraivaajat tarvitsevat avuliaita käsipareja. Minun taas on nykyään vaikeampi houkutella ihmisiä omiin talkoisiini. Minusta hiukan tuntuu että se johtuu ehkä siitä, ettei tavallinen mökki enää jaksa kiehtoa talkoopaikkana, kun niin monet 'lesbojen omat tuvat' kutsuvat.
Olen hiukan ristiriitaisella mielellä kun punnitsen asian eri puolia mielessäni. On hyvä että naiset rakentavat omaa tilaa, ja varmaan on myös miespareja asuttamassa omia talojaan ja tupiaan. Toki heteroihmisetkin etsiytyvät omaan ja uuteen, mutta eivät sentään niin täysin ja yksinomaan kuin lesbot. Kuvittelen, ettei heteroparin tarvitse samalla lailla hakeutua saareen keskelle Suomenlahtea, tai tiettömän taipaleen päähän sekä lähinaapureista että sukulaisista, kuin mitä lesbojen tarvitsee tunteakseen olevansa omalla maallaan.
"Ajattele, se on aivan uusi, vasta rakennettu, eikä kukaan ole asunut siinä vielä", minulle sanottiin jonkin aikaa sitten. Vierailin kesällä Saksassa talossa, jonka naispari oli rakennuttanut itselleen. He olivat ostaneet valmiin, laadukkaan talopaketin, ja kokonaiseen valokuva-albumiin oli koottu kuvia rakennusurakan eri vaiheista. Oli tehty perustukset, oli pystytetty seinät, oli tehty viemäröinti ja vietetty harjakaisia. Valmis talo oli iso, ja sievä kuin mainoslehtisen kuva. Lapsilla oli pihalla kanihäkkinsä, ja nummimaisema länteen oli aivan upea.
Olen iloinen ja tyytyväinen näiden raivaajien ja rakentajien puolesta, mutta taidan silti viettää ensi kesänäkin viikonloppuni samassa vanhassa paikassa. Erona entisiin vuosiin on vain se, että olen nyt alkanut raivata täysikasvuista pajukkoa myös naapurin pelloilta. Jos onnistaa, ehkä saan houkuteltua muutaman tutun talkoolaisen kantamaan puunrunkoja, vaikka ne ovatkin peräisin tavallisesta metsästä eivätkä oikeasta lesbometsästä.