Kuusikymmenluvulla suomalainen lesbo ja homo elivät Euroopan syrjäkylillä. Miesten ja naisten väliset homoseksuaaliset teot olivat laissa kiellettyjä. Tapaamispaikkoja ei juuri ollut, tuskin toimintaakaan. 1960-luvun suomalaisen homoseksuaalisen liikkeen aktivistit, he jotka kirjoittivat ensimmäiset kirjoitukset ja käynnistivät ensimmäiset järjestöt, saivat tietonsa ja sytykkeensä Euroopasta. Tanska ja Hollanti olivat ne maat joissa käyneet ryhtyivät mullistamaan suomalaista 1960-luvun seksuaalipolitiikkaa.

Kun Suomi salli 18 vuotta täyttäneiden henkilöiden väliset homoseksuaaliset suhteet 1971, se ei ollut homoseksuaalien järjestöille lopullinen päämäärä vaan vasta alkua homomiesten ja lesbojen täysimittaisille kansalaisoikeuksille suomalaisessa yhteiskunnassa. Näkyvää ja itsetietoista liikettä synnytettiin koko 1970-luvun ajan. Suomi oli silloinkin Euroopan laitaa, josta lähdettiin ulkomaille opiskelemaan itsetuntoa ja vaikuttamisen keinoja. Kansainvälisen lesbo- ja homoliiton muodostuminen (ILGA) 1970-luvun lopulla merkitsi Suomelle ja monelle muulle eristyksissä olleelle maalle ikkunaa mahdollisuuksien maailmaan.

Vuoden 1971 laki sisältää ns. kehotuskieltopykälän, jota on Suomessa käytetty sensuurin välineenä. Pykälän olemassaolo kertoo suomalaisen yhteiskunnan torjuvasta asenteesta homoseksuaalien kansalaistensa ihmisoikeuksiin. Vuonna 1979 SETA (Seksuaalinen tasavertaisuus ry.) vetosi ensimmäistä kertaa kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin käynnistäessään kantelun YK:n ihmisoikeuskomitealle. Komitean 1982 annettu päätös oli kielteinen, koska se ei voinut mielestään puuttua vastuullisten kansallisten viranomaisten tulkintaan siitä mikä oli vallitsevan moraalin kannalta sopivaa.

Mikään ei ole muuttunut Suomen lainsäädännössä homoseksuaaleille suopeammaksi sitten vuoden 1971. Kaikki yritykset nopeiden lainmuutosten aikaansaamiseksi kilpistyvät maassamme päättäjien vastahakoisuuteen ja pelkoon äänestäjien reaktioista. Samaan aikaan tilanne muualla Euroopassa on muuttunut paikoitellen hyvinkin rajusti. Tanska, Ruotsi ja Norja ovat säätäneet lain rekisteröidystä parisuhteesta. Useimmissa osassa Euroopan maissa homo- ja heteroseksuaalisten seksuaalisuhteiden ikärajat ovat samat, toisin kuin Suomessa. Jotkut Euroopan maat tarjoavat lesboille ja homoille suojan panettelua, vihanlietsontaa ja syrjintää vastaan. Elämme Suomessa edelleen lohduttoman syrjässä paitsi Euroopasta, myös muista pohjoismaista.

Mitä Euroopan yhdentyminen merkitsee suomalaiselle homolle ja lesbolle, tai transseksuaalille sekä muillekin pakkoheteroseksuaalisuuden rajoja rikkoville? Riippumatta siitä, onko Suomen paikka Euroopan Unionissa vai sen ulkopuolella, muulla Euroopalla on meille kaikille jotain tarjottavaa.

Kun Suomi hyväksyttiin 1989 Euroopan neuvoston jäseneksi, myös Suomi liittyi Euroopan ihmisoikeussopimuksen piiriin. Kyseisen sopimuksen merkitys kansallisen tason lainmuutoksen välineenä on ollut kiistaton. Euroopan neuvoston ihmisoikeustuomioistuimen langettavat päätökset ovat johtaneet homoseksuaalisten suhteiden laillistamiseen Pohjois-Irlannissa, Irlannissa ja pian Kyproksella. Pyrkimys yhteiseen eurooppalaiseen oikeuskäsitykseen on muovannut vahvasti lainsäätäjien näkemyksiä niissä Itä-Euroopan maissa, jotka ovat kumonneet vanhentuneita seksuaalirikoslakiensa pykäliä.

Eurooppalaiset lesbo- ja homojärjestöt ovat yhä tarkemmin perillä toistensa saavutuksista ja tilanteesta. Niiden yhteistyö ILGA:n ja Euroopan Unionin piirissä rakentaa tasaveroisempaa ja ihmisarvoisempaa elämää ihmisille, jotka vain pari vuosikymmentä sitten olivat vainottuja seksuaalirikollisia suurimmassa osassa maanosaamme. Suomella on näistä edistysaskelista paljon opittavaa.

Euroopan monta perinnettä

Yllättävää kylläkin, homoseksuaalisuus on ollut pisimpään suvaittua Euroopan katolisissa maissa. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että Ranskan vallankumous siirsi monet ennen kirkon tuomiovaltaan kuuluneet asiat maallisten viranomaisten ratkaistavaksi. Nämä sallivat valistuksen aikakaudella paljon sellaista, minkä uskonto ja moraalikäsitykset tuomitsevat monissa katolisissa maissa edelleen.

Ranskassa homoseksuaaliset teot dekriminalisoitiin 1791, Belgiassa ja Luxemburgissa 1792, Hollannissa 1811 sekä Espanjassa 1822. Ranskan 1810 säädetty Code Napoleon oli monessa maassa esikuvana sallivalle seksuaalirikoslainsäädännölle vielä 1900-luvun puolellakin.

Protestanttisissa maissa kirkollisen moraalin vaikutus lakiin on ollut keskeisempi ja voimakkaampi. Toisin kuin katolisissa maissa, avioliitto ja perhe olivat protestanttisessa Pohjois-Euroopassa lainsäätäjien ja valtionkirkon edustajien erityisen huolenpidon kohteena. Tämä heijastuu Suomen 1971 kehotuskieltopykälässä, jonka säätämiseen evankelis-luterilaisen kirkon piispat vaikuttivat.

Ortodoksisen ja islamilaisen Euroopan suhtautuminen homoseksuaalisuuteen muistuttaa katolista Etelä-Eurooppaa, sillä erotuksella, että valistuksen aikakausi on siellä ehkä vasta alkamassa. Ne Euroopan maat, joissa homoseksuaalisuus on pisimpään ollut vainottua, löytyvät Itä-Euroopasta ja Balkanilta.

Siellä, missä homoseksuaalisuus pysyi kiellettynä, sillä ymmärrettiin usein miesten välistä anaaliyhdyntää. Kiellon taustalla oli katolisen kirkon vanha sodomiakäsite. Sodomialla tarkoitettiin 'luonnotonta' anaaliyhdyntää miehen, naisen tai eläimen peräsuoleen. 1200-luvulta lähtien kirkko luki sen perisynniksi.

Tällä homoseksuaalisuuden määritelmällä ei ollut mitään tekemistä meidän aikamme lesbo- ja homoidentiteettien kanssa. Homoseksuaalista käyttäytymistä sellaisena kuin me sen määrittelemme on esiintynyt kaikkina aikoina, mutta ryhmäidentiteettinä homoseksuaalisuus on melko uusi. Ne miehet, joita poltettiin roviolla sodomiasta 1200ž1800 -lukujen Euroopassa, eivät käyttäneet itsestään termiä 'homo'.

Sana 'homoseksuaalisuus' on peräisin 1800-luvun lopun psykiatriasta. Uskonnollinen asiantuntijavalta siirtyi Euroopassa tuolloin lääketieteen edustajille. Lainsäätäjät kuuntelivat 1900-luvun alkuvuosikymmenillä psykiatreja, joiden mielestä kasvavaa nuorisoa tuli suojella homoseksuaaliselta viettelyltä. Tämän aikakauden perintönä monen Euroopan maan seksuaalirikoslaki tuntee edelleen erilaiset suojaikärajat homo- ja heteroseksuaalisille teoille.

Lainsäädännön tiukentuminen 1800-luvun lopulla monissa Euroopan protestanttisissa maissa, mm. Saksassa, synnytti ensimmäisen itsestään tietoisen homoseksuaalien kansalaisoikeusliikkeen aallon. Euroopan suurkaupunkeihin syntyi homoseksuaalien alakulttuureja tapaamispaikkoineen. Perheen perinteisten muotojen hajoaminen ja muuttoliike maaseutuyhteisöistä kaupunkeihin mullistivat yksilön mahdollisuudet tavoitella omassa elämässään uusia romanttisen seksuaalisen rakkauden ulottuvuuksia.

Euroopan homoliikkeiden taistelu tasaveroisista oikeuksista täyttää 1997 vuosisadan. Magnus Hirschfeldin sata vuotta sitten käynnistämä kamppailu tukahdutettiin Saksassa, mutta juuri Saksan esimerkki johti homoseksuaalisuuden dekriminalisointiin Tanskassa 1930. Hiljaisina pidetyillä 1940- ja 1950-luvuilla monen maan viranomaiset kiristivät kasvavan lesbo- ja homoyhteisön valvontaa, esimerkiksi Ruotsissa, joka oli laillistanut homoseksuaalisuuden 1944, mutta jossa homovainot olivat 1950-luvulla huipussaan.

1950-luvun pelot homoseksuaalien salaliitoista olivat viranomaisten lietsomaa hysteriaa, sen sijaan niiden taustalla oleva huoli perinteisten perhearvojen ja moraalin hajoamisesta piti paikkansa. Kun homoseksuaalien vapautusliike, 'gay liberation' lähti 1969 liikkeelle Yhdysvalloista Stonewallin tapahtumien myötä, aika muutokselle oli kypsä myös Euroopassa. 1970ž1990 luvut ovat muokanneet asenteita ja lakipykäliä uuteen uskoon lähes joka maassa.

Käsillä olevan teoksen maaesittelyissä keskitytään tarkemmin tilanteeseen eri Euroopan maissa, kunkin maan historiaan ja erityispiirteisiin, sekä homo- ja lesbojärjestöjen saavutuksiin.

Kenen ihmisoikeudet?

Edistysaskeleet Euroopan maissa on jouduttu ottamaan eri tahtiin riippuen siitä millainen homojen ja lesbojen tilanne on ollut eri maissa. Esimerkiksi eteläeurooppalaisella homomiehellä saattaa olla mahdollisuus elää kaksoiselämää perheellisenä miehenä, jolla on suhteita miesten kanssa avioliiton ohessa, ilman että laki puuttuu asiaan. Mikäli hän tyytyy tilanteeseen, hänen tavoitteensa saattavat poiketa hyvin paljon ruotsalaisen homomiehen tarpeesta saada kaikki sukulaiset tulemaan paikalle todistamaan hänen rekisteröitymistään toisen miehen kanssa. Kummankin arki on epäilemättä hyvin erilaista kuin romanialaisen, homoseksuaalisuutensa takia edelleen (lainmuutoksista huolimatta) pakkotyölaitoksessa viruvan miehen.

Lailla on kaksi puolta. Kriminalisoivalla lakipykälällä voidaan rajoittaa jonkin ihmisryhmän oikeuksia, toisaalta lakeja voidaan käyttää kansalaisten oikeuksien turvaamiseen.

Yleensä homoseksuaaliset teot kieltäneillä lakipykälillä on kriminalisoitu nimenomaan miesten välisiä seksuaalisia tekoja. Joissakin Euroopan maissa rangaistavuus on ulottunut myös naisten keskinäisiin seksuaalisiin tekoihin. Näin on ollut laita ainakin Suomessa, Ruotsissa, Itävallassa, Tžekkoslovakiassa, Unkarissa, Bulgariassa ja Romaniassa.

Niissä maissa, joissa laki on maininnut vain homot mutta ei lesboja erikseen, lesboilla ei myöskään ole ollut mitään lain tarjoamaa suojaa avointa syrjintää vastaan. Päin vastoin, lesboutta on voitu käyttää kielteisenä seikkana evättäessä lesbolta oikeus oman lapsensa huoltajuuteen. Toisaalta se seikka, ettei lesboutta ole mainittu lainsäädännössä, on käytännössä johtanut lesbojen vähättelyyn ja heidän arkisten tarpeittensa sivuuttamiseen. Ei olekaan yllättävää, että monissa Euroopan maissa homomiehillä ja lesboilla on ollut varsin vähän yhteistyötä.

Eurooppalaiset homo- ja lesbojärjestöt ovat toimineet yhdessä lähinnä ILGA:n (International Lesbian and Gay Association) kautta. ILGA perustettiin 1978. Se on siitä pitäen tarjonnut tärkeän kanavan saada tietoa muiden maiden lainsäädännöstä ja käynnistää yhteisiä painostustoimia. ILGA:n pääsy YK:n neuvoa-antavaksi järjestöjäseneksi on lisännyt sen mahdollisuuksia saavuttaa sama asema myös Euroopan neuvostossa.

ILGA on pyrkinyt monin tavoin toimimaan homoseksuaalien eurooppalaisten oikeuksien ajajana. Ne kolme Euroopan maiden yhteistoiminnan organisaatiota, joiden kautta homo- ja lesbojärjestöt ovat pyrkineet vaikuttamaan, ovat Euroopan Unioni, Euroopan neuvosto ja ETYK.

Euroopan neuvosto on tähän saakka tarjonnut arvokkaimman kanavan eurooppalaisen lainsäädännön perkaamistyölle. Sen toiminnan perustana on Euroopan ihmisoikeussopimus, jonka nojalla Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaissut kolme tärkeää tapausta siten, että Pohjois-Irlannin ja Irlannin lainsäädäntöä on muutettu ja Kypros joutunee lähiaikoina muuttamaan omaansa.

Euroopan Unionin laajentaminen paitsi maantieteellisesti, myös sosiaalisten ja ihmisoikeuskysymysten alueelle saattaa tehdä siitä ratkaisevan tärkeän näyttämön ILGA:n ja sen eurooppalaisten jäsenmaiden lesbo- ja homojärjestöjen toiminnalle. Euroopan Parlamentti on asettunut kaunopuheisesti tukemaan homoseksuaalien oikeuksia, mutta ne EU:n elimet, joilla on todellista vaikutusvaltaa, ovat olleet ynseämpiä.

ETYKin kokouksissa valmisteltuihin asiakirjoihin on sitoutunut enemmän osapuolia kuin mihinkään muihin eurooppalaisiin sopimuksiin. Itä-Euroopan homojärjestöille se onkin tarjonnut tärkeän yhteistyö- ja vaikutuskanavan muuttuvassa Euroopassa.

Euroopan yhdentymisen arkipäivän merkityksiä homoille ja lesboille etenkin Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja Euroopan Unionin kannalta tarkastellaan seuraavassa tarkemmin maaesittelyjen jälkeen.