Suomi liittyi Euroopan neuvoston jäseneksi 1989. Seuraavana vuonna 1990 se ratifioi Euroopan ihmisoikeussopimuksen. Suomen mukaantulo tähän eurooppalaiseen yhteistyöelimeen tapahtui varsin myöhään, osana monien muiden valtioiden hakeutumista tiiviimpään yhteistyöhön toistensa kanssa. Euroopan neuvoston jäsenmäärän voimakas kasvu viime vuosina heijastaa maanosan vanhan kahtiajaon murtumista.

Vuonna 1949 perustettu Euroopan neuvosto on vanhin olemassa olevista Euroopan valtioiden yhteistyöelimistä. Se keskittyy toiminnassaan parlamentaarisen demokratian ja ihmisoikeuksien edistämisen. Taloudellinen yhteistyö ei ole kovin keskeisellä sijalla. Sen sijaan tärkeässä asemassa on vuonna 1953 voimaan tullut Euroopan ihmisoikeussopimus, jonka painotukset muistuttavat YK:n ihmisoikeuksien julistusta. Sitä täydennettiin 1965 voimaan tulleella sosiaaliasiakirjalla.

Strasbourgissa kokoontuvan Euroopan neuvoston päätösvaltainen elin on ministerineuvosto, johon kuuluvat jäsenvaltioiden ulkoministerit. Eri maiden parlamentteja edustavat delegaatit muodostavat Euroopan neuvoston parlamentin, jolla on ainoastaan neuvoa antava asema. Tätä ei pidä sekoittaa Euroopan Parlamenttiin, vaikka niiden asemat muistuttavatkin jossain määrin toisiaan.

Ihmisoikeussopimuksen valvontaelimet

Euroopan ihmisoikeussopimuksen toteutumista valvoo Euroopan neuvoston ihmisoikeustoimikunta. Se voi ottaa harkittavakseen ihmisoikeussopimuksen rikkomuksia koskevia vetoomustapauksia, joita joko jäsenvaltiot tai niiden kansalaiset sille esittävät. Mikäli ihmisoikeustoimikunta toteaa vetoomuksen aiheelliseksi, tapaus siirtyy Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsiteltäväksi. Ministerineuvoston valitsemaan ihmisoikeustoimikuntaan kuuluu jäsenmaiden edustajia, ja parlamentin valitsemaan tuomioistuimeen kunkin jäsenmaan tuomareita. Näiden oletetaan toimivan riippumattomina oman maansa virallisista kannanotoista.

Jotta vetoomuksen ylipäänsä voisi esittää Euroopan ihmisoikeustoimikunnan harkittavaksi, on kaikki kansalliset oikeusasteet ensin käytävä lävitse. Toimikunta ottaa asian harkintaansa vasta tapauksen tultua hylätyksi niissä, tai mikäli kantajalle aiheutuisi muutoin kohtuutonta viivytystä tai mikäli kansallinen valitustie on selvästi hyödytön.

Euroopan neuvoston ihmisoikeustoimikunnalle on 1950-luvulta lähtien esitetty vetoomuksia, joissa on valitettu sen jäsenmaiden lainsäädännön rikkovan homoseksuaalien kansalaisten ihmisoikeuksia vastaan. Vuonna 1955 se käsitteli erään nimettömän saksalaisen homomiehen kannetta. Kyseisessä vetoomuksessa todettiin Länsi-Saksan seksuaalirikoslain tuolloin sisältämän miesten välisen seksuaalisen kanssakäymisen kiellon olevan ristiriidassa ihmisoikeussopimuksen kahden eri artiklan kanssa. 8. artikla takaa oikeuden yksityiselämän suojaan, 14. artikla tasaveroisen kohtelun sukupuolesta riippumatta. Toimikunta totesi sukupuolten eriarvoisen kohtelun mahdolliseksi, mutta yhtyi Länsi-Saksan viralliseen kantaan, jonka mukaan kieltopykälä oli tarpeen yleisen moraalin ja kansanterveyden suojelemiseksi.

Kun Länsi-Saksa muutti lainsäädäntöään 1969, siihen jäi erityinen korkeampi suojaikäraja miestenvälisille suhteille. Vuonna 1972 ihmisoikeustoimikunta hylkäsi vetoomuksen suojaikärajan syrjivyydestä. Ihmisoikeustoimikunta onkin johdonmukaisesti todennut suojaikärajoja koskevat vetoomukset aiheettomiksi, katsoen ikärajojen kuuluvan kunkin jäsenmaan päätettäväksi. Ihmisoikeustoimikunnan suhtautuminen homoseksuaalien vetoomuksiin muuttui vasta 1980-luvulla osana Euroopan neuvoston parlamentin piiristä lähtenyttä politiikan muutosta.

Uusia tuulia Euroopan neuvostossa

Vuosi 1981 merkitsi käännekohtaa Euroopan neuvoston suhtautumisessa homoseksuaalien perusoikeuksiin. Sen parlamentti hyväksyi voimakkaasti homoseksuaalien tasaveroisia oikeuksia tukevan suosituksen no. 924. Siinä ministerineuvostolle ja sen kautta neuvoston jäsenvaltioille suositeltiin homojen ja lesbojen perusturvan kohentamista monin tavoin.

Suosituksen 7. pykälässä jäsenvaltioita, joissa homoseksuaalisuus on rangaistava teko, neuvotaan kumoamaan kriminalisoivat pykälät lainsäädännöstään ja asettamaan homo- ja heterosuhteille yhdenmukaiset suojaikärajat. Homoseksuaaleille työntekijöille tulee suosituksen mukaan taata tasaveroinen kohtelu työelämässä, erityisesti mitä tulee julkisen sektorin työhönottoon, työsuhdeturvaan ja palkkapolitiikkaan. Homoseksuaaleille vanhemmille on myös taattava lastensa tapaamisoikeudet ja mahdollisuudet huoltajuuteen riippumatta jomman kumman vanhemman sukupuolisesta suuntauksesta.

Eurooppalaisen asenneilmapiirin muutosta heijastaa erityisesti se suosituksen kohta, jossa parlamentti vetoaa Maailman terveysjärjestöön (WHO) jotta se poistaisi homoseksuaalisuuden kansainvälisestä tautiluokituksestaan, koska mitään lääketieteellistä näyttöä, jonka mukaan homoseksuaalisuus olisi mielenterveyden häiriö, ei ole olemassa.

Samana vuonna annetussa päätöslauselmassa 756 muistutetaan, että Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaan jokaisella yksilöllä on oikeus seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen.

Nämä olivat uraauurtavia asiakirjoja, sillä ensimmäisen kerran merkittävä kansainvälinen järjestö antoi poliittisen tukensa homojen ja lesbojen oikeuksille ja ilmaisi tahtonsa niiden edistämiseksi.

Jeffrey Dudgeonin tapaus

Samana vuonna 1981 Euroopan ihmisoikeustoimikunta käsitteli pohjois-irlantilaisen Jeffrey Dudgeonin esittämän vetoomuksen, totesi sen aiheelliseksi, ja antoi sen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaistavaksi.

Poliisi oli tammikuussa 1976 tehnyt ratsian Jeffrey Dudgeonin asuntoon Belfastissa. Ratsian yhteydessä asunnosta löytyi papereita, joissa viitattiin homoseksuaalisiin tekoihin. Poliisi pidätti Dudgeonin ja kuulusteli häntä useita tunteja. Hänen henkilökohtaiset paperinsa takavarikoitiin ja palautettiin vasta kaksi vuotta myöhemmin.

Pohjois-Irlannissa voimassa ollut seksuaalirikoslaki kielsi tuolloin kaikki miesten väliset seksuaaliset teot. Lakikirjan mukaiset rangaistukset olivat erityisen ankaria, joissakin tapauksissa jopa kymmenestä vuodesta elinkautiseen vapaaehtoisista aikuisten miesten välisistä seksuaalisuhteista.

Vetoomuksessaan Jeffrey Dudgeon korosti lainsäädännön aiheuttavan hänelle vakavaa psykologista haittaa ja levottomuutta. Laki rikkoi hänen mukaansa ihmisoikeussopimuksen 8. artiklassa turvattua oikeutta yksityiselämään. Lisäksi se seikka, että samat teot, joista Pohjois-Irlannissa rangaistiin, olivat sallittuja Englannissa ja Walesissa, rikkoivat sopimuksen 14. artiklaa joka takaa tasaveroisuuden mm. asuinpaikasta riippumatta.

Ison-Britannian hallitus vetosi puolustuskirjelmässään Pohjois-Irlannin yleiseen mielipiteeseen, jonka mukaan homoseksuaalisuus oli uhka moraalikäsityksille ja loukkasi muiden kansalaisten oikeuksia. Koska suhtautuminen homoseksuaalisuuteen oli kyseisessä Ison-Britannian osassa kielteisempää kuin muualla, oli ankarampi laki siis tarpeen moraalin varjelemiseksi.

Ihmisoikeustuomioistuin totesi kuitenkin Pohjois-Irlannin lainsäädännön loukkaavan Jeffrey Dudgeonin oikeutta yksityisyyteen ihmisoikeussopimuksen 8. artiklan mukaisesti. Sen sijaan 14. artiklan sovellettavuuteen tuomioistuin ei ottanut tässä vaiheessa kantaa. Se seikka, ettei lakia ollut vuosiin sovellettu 21 vuotta täyttäneiden miesten välisiin suhteisiin, oli tuomioistuimen mielestä osoitus siitä, ettei lain kumoaminen uhannut niitä moraalisia käsityksiä, joita lailla oli ollut määrä ylläpitää.

Tuomioistuimen päätöksessä todetaan:

"Verrattuna aikaan jolloin laki säädettiin, homoseksuaalista käyttäytymistä ymmärretään ja siksi myös siedetään nykyään paremmin, jopa siinä määrin, ettei Euroopan neuvoston jäsenmaiden suuri valtaosa pidä tämänkaltaisten homoseksuaalisten tekojen rajoittamista laillisin sanktioin enää tarpeellisena tai sopivana. Tuomioistuin ei voi sivuuttaa jäsenmaidensa lainsäädännössä tässä suhteessa tapahtuneita muutoksia."

Tuomioistuimen päätöksen nojalla Iso-Britannia poisti vuonna 1982 21 vuotta täyttäneiden miesten välisten homoseksuaalisten suhteiden rangaistavuuden Pohjois-Irlannin seksuaalirikoslainsäädännöstä.

Kieltopykälät kaatuvat

Jeffrey Dudgeonin tapauksessa tehty myönteinen päätös oli toivoa herättävä, mutta monet muut 1980-luvun mittaan tehdyt vetoomukset tyrmättiin ihmisoikeustoimikunnassa. Niissä vedottiin mm. syrjintään maahanmuuttajien kohtelussa homoparien ollessa eri maiden kansalaisia. Toimikunta oli myöntänyt homoseksuaalien olevan oikeutettuja yksityiselämään, sen sijaan oikeuden perhe-elämään se ei katsonut tulevan kysymykseen. Alkoi näyttää siltä, että Dudgeon jäisi yksittäistapaukseksi, joka ei enää tulisi toistumaan.

Vetoomus edellyttää todella huolellista valmistelua. Vaikka kuka tahansa tarpeeksi sinnikäs henkilö voi valittaa kärsimistään ihmisoikeusloukkauksista, käytännössä valittajan on tunnettava Euroopan ihmisoikeussopimus ja useiden ennakkopäätösten tarkka sanamuoto sekä perustelujen taustat.

Irlantilainen homoaktivisti David Norris aloitti oman vetoomuksensa valmistelun jo 1970-luvulla. Kanteessaan Irlannin valtiota vastaan hän totesi että se rikkoo Irlannin perustuslakia vastaan kieltäessään aikuisten miesten väliset homoseksuaaliset teot. Norris kävi monen vuoden aikana lävitse Irlannin oikeusasteet, joissa kanne hylättiin. Tämän jälkeen Norris sai mahdollisuuden vedota Euroopan ihmisoikeustoimikuntaan, joka totesi vetoomuksen aiheelliseksi samoin perustein kuin Dudgeonin tapauksessa. Norrisin kymmenisen vuotta kestänyt kärsivällinen kampanja tuotti tulosta 1988, kun ihmisoikeustuomioistuin totesi, tosin niukalla äänten enemmistöllä, että Irlannin seksuaalirikoslaki oli ristiriidassa 8. artiklan kanssa. Perusteluissaan se katsoi, ettei kriminalisointia voitu enää pitää tarpeellisena, ja että sen voimassa pysyttäminen haittaisi homoseksuaalisten henkilöiden elämää.

Irlannin lakia ei muutettu heti, vaan homoseksuaalisuuden dekriminalisointia saatiin odottaa vuoteen 1993. Norrisin asianajajana koko valitusprosessin ajan toimi Mary Robinson, Irlannin nykyinen presidentti, joka kykeni taitavasti kumoamaan Irlannin valtion edustajien väitteet, ettei lakia ollut juuri sovellettu.

Kolmas myönteinen päätös tehtiin samansuuntaisessa tapauksessa. Kyseessä oli tällä kertaa Kyproksen rikoslaki, joka edelleen kieltää miesten väliset homoseksuaaliset teot. Homoaktivisti Alexander Modinos esitti vetoomuksensa 1990. Vuonna 1993 ihmisoikeustuomioistuin totesi Kyproksen seksuaalirikoslain rikkovan 8. artiklaa. Lain muutos lienee vain ajan kysymys.

Yksityiset vai yhteiset oikeudet?

Euroopan ihmisoikeustoimikunnan kantana voidaan siis pitää, että kunkin maan moraalikäsitysten taso määrää sen, onko homoseksuaalien oikeus yksityiselämään uhka ao. maan julkiselle moraalille. Sen sijaan se ei ole katsonut samaa sukupuolta olevien henkilöiden parisuhteen kuuluvan perhe-elämän piiriin tai nauttivan perheelle Euroopan ihmisoikeussopimuksessa määriteltyä suojaa. Toimikunta on hylännyt myös sellaiset tapaukset, joissa on vedottu syrjintään tai epäinhimilliseen kohteluun esimerkiksi syrjivien suojaikärajojen vuoksi.

1990-luvulla Euroopan neuvoston jäseniksi on hyväksytty monia sosialistiseen Itä-Eurooppaan kuuluneita maita. Monet uusista jäsenmaista ovat kohentaneet homoseksuaalien lainsäädännöllistä kohtelua tietoisina Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8. artiklan vaatimuksista. Kun Romania jätti jäsenhakemuksensa, sen jäsenyyden ehdoksi asetettiin mm. hyvin jyrkästi homovastaisen lainsäädännön muuttaminen. Romanian olikin 1994 pakko ryhtyä poistamaan lainsäädännöstään homoseksuaalisten tekojen täydellistä kriminalisointia.

Niissä Länsi-Euroopan maissa, joissa homoseksuaalisuus on vielä 1990-luvulla ollut rangaistava teko, lainsäädäntöelimet ovat kansainvälisestä käytännöstä tietoisina poistaneet kieltopykäliä omatoimisesti. Näin on tehty mm. Isoon-Britanniaan kuuluvissa, lainsäädännöllisesti itsenäisissä Gibraltarissa ja Man-saarella.

Ihmisoikeussopimuksen 14. artikla takaa sopimuksen oikeudet ja vapaudet kaikille ilman millään sellaisella perusteella tehtävää rajoitusta kuin "sukupuoli, rotu, ihonväri, äidinkieli, uskonto, poliittiset tai muut mielipiteet, kansallinen tai yhteiskunnallinen alkuperä, kuuluminen kansalliseen vähemmistöryhmään, varallisuus, syntyperä tai muu vastaava ominaisuus." ILGA on pitkään yrittänyt vaikuttaa siihen, että sukupuolinen suuntautuneisuus liitettäisiin artiklassa lueteltuihin ominaisuuksiin. Jotkut homoaktivistit ovat kuitenkin sitä mieltä, että artiklassa lueteltuja ominaisuuksia tulisi pitää esimerkkeinä, ja että sukupuolinen suuntautuneisuus voidaan jo nyt lukea 14. artiklassa määritellyn syrjintäsuojan piiriin. He katsovat, että sen erikseen mukaan sisällyttämisestä voisi olla pelkkää haittaa, sillä kaikki jäsenvaltiot eivät ehkä olisi halukkaita ratifioimaan lisäystä, ja voisivat tulkita ratifioimaansa nykyistä ihmisoikeussopimusta niin, ettei se suojaakaan homoseksuaalien tasaveroisia oikeuksia.

ILGA on vuodesta 1990 lähtien pyrkinyt Euroopan neuvoston neuvoa-antavaksi jäseneksi. Anomuksen hyväksyminen lienee vain ajan kysymys sen jälkeen kun ILGA sai vastaavan aseman YK:ssa. Euroopan neuvoston neuvoa-antavien jäsenjärjestöjen kokouksessa 1990 hyväksyttiin vetoomus kaikkien homoseksuaaleja syrjivien lakien kumoamiseksi jäsenmaissa ja syrjintätapausten dokumentoimiseksi.

Euroopan ihmisoikeussopimus on epäilemättä tarjonnut käyttökelpoisen kanavan siivota pois täysin kielteisesti homoseksuaalisiin tekoihin suhtautuneita seksuaalirikoslakien pykäliä Euroopan kartalta. Hyvin perusteltujen ja valmisteltujen vetoomustapausten tuominen Euroopan ihmisoikeustoimikunnan harkittavaksi kannattaa tulevaisuudessakin. Suomenkaan nykyisen seksuaalirikoslainsäädännön kehotuskieltoineen ei voida katsoa olevan sopusoinnussa Euroopan ihmisoikeussopimuksen sananvapautta koskevan 10. artiklan kanssa.

Toimikunnan linjanmuutos 1980-luvulla viittaa siihen, että yleinen perhekäsitteen avartuminen saattaa ajallaan muuttaa myös toimikunnan suhtautumista homoseksuaaliin parisuhteeseen perheenä, jolla on oikeus halutessaan pysyä ehjänä ja nauttia samoja sosiaalisia etuja kuin muutkin perheyksiköt.

Euroopan ihmisoikeustoimikuntaa voidaan pitää asenteiltaan varsin vanhoillisena elimenä, joka suhtautuu homoseksuaalisuuteen edelleen varovaisesti, eikä välttämättä ymmärrä homojen ja lesbojen elämäntilannetta tai siitä seuraavia erityiskysymyksiä. Näkyvämmät muutokset tulevat edelleen tapahtumaan Euroopan neuvoston jäsenmaissa ruohonjuuritasolta lähtien. Yleisen asenneilmaston muuttuessa ihmisoikeustoimikunta voi halutessaan edellyttää takapajuisemmilta jäsenmailtaan samoja ihmisoikeuksia kuin niiltä, joilla on ollut rohkeutta toimia edelläkävijöinä.