Venäjällä ja muualla itäisessä ja kaakkoisessa Euroopassa homoseksuaalisuuteen on suhtauduttu erittäin torjuvasti. Osaksi tämä on ortodoksisen uskonnon ja hiukan islaminkin vaikutusta. Venäjän vuoden 1845 rikoslaki sisälsi miestenkeskeisestä anaaliyhdynnästä 4-5 vuoden vankeusrangaistuksen tai karkotuksen. Vuonna 1903 rangaistus lievennettiin vähintään kolmeksi kuukaudeksi vankeutta.

Vuonna 1905 venäläiseen yhteiskuntaan levinnyt liberalisoituminen synnytti vähitellen homoryhmiä, homoälymystön ja homoseksuaalien alakulttuurin Moskovaan ja Pietariin. Rikoslakia ei sovellettu käytännössä, ja monet yhteiskunnalliset vaikuttajat anarkisteista perustuslaillisiin demokraatteihin puhuivat homoseksuaalisuuden kieltävän lain kumoamisen puolesta. Lainmuutoksen vastustajiin kuului mm. Leo Tolstoi, joka piti homoseksuaalisuutta turmeltuneelle yläluokalle ominaisena.

Vuonna 1922 tuli voimaan uusi Neuvostoliiton rikoslaki, missä homoseksuaalisuutta ei lainkaan mainittu rangaistavana rikoksena. Uusi laki oli muutenkin seksuaalipoliittisesti hyvin vapaamielinen. Sitä ei hyväksyttykään sellaisenaan islamilaisen perinteen leimaamassa Azerbaidshanissa, joka säilytti miestenvälisen anaaliyhdynnän rikoksena. Myöhemmin saman linjan valitsivat Georgia sekä 1925 muodostetut Uzbekistan ja Turkmenistan.

Vuoden 1926 perhelaki heijasti neuvostovallan idealistisia tavoitteita, jotka olivat kaukana vallitsevasta yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Laki korosti ihmisen itsenäisyyttä ja yksityisyyttä aikana, jolloin venäläinen yhteiskunta oli vielä voimakkaasti kyläyhteisö- ja perhekeskeinen. Uusi käytäntö ja uusi talousjärjestys rikkoivat vanhat perherakenteet antamatta tilalle juuri muuta kuin ihanteita. Vapaat suhteet ja eron helppous vaikeuttivat naisten elämää taloudellisesti ahtaana aikana, jolloin ehkäisyä ei ollut saatavilla.

1930-luvun alun kaoottiset olosuhteet johtivatkin konservatiivisten perhearvojen palauttamiseen. Yhteiskunta alkoi tukea heteroseksuaalista aviosuhdetta seksuaalisuuden ainoana oikeana ilmenemismuotona. Perhelakia muutettiin 1936 vastaamaan tätä uutta tavoitetta.

Myönteinen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen ei enää tullut kysymykseen. Vuonna 1934 miesten välistä anaaliyhdynnästä tuli jälleen rikoslain mukaan rangaistava teko. Alustavan, edellisenä vuonna 1933 annetun lakiehdotuksen mukaan lain rikkomisesta olisi voitu tuomita enintään viideksi vuodeksi vankeuteen, mutta käsittelyssä lainsäätäjien linja tiukentui niin, että vankeusrangaistuksen vähimmäispituudeksi tuli kolme vuotta. Laki säädettiin koko Neuvostoliiton kattavaksi, ja se hyväksyttiin keskusteluitta.

Stalinin jyrkän kielteistä suhtautumista homoseksuaalisuuteen on selitetty sillä että hän oli kotoisin Georgiasta, missä asenneilmasto oli perinteisesti homovihamielinen. Moraalisesti hyveellisyyteen pyrkivässä neuvostoyhteiskunnassa homoseksuaalit nähtiin sosiaalisina hylkiöinä, pikkuporvarillisen rappion tai jopa natsiarvojen edustajina. Poliittisten vastustajien, mm. trotskilaisten leimaaminen homoseksuaaleiksi oli Stalinin aikana yleistä.

Vuonna 1944 perhelainsäädäntöä tiukennettiin entisestäänkin "perheen ja äitien suojelemiseksi". Vasta Stalinin kuoltua Neuvostoliitossa harjoitettu seksuaalipolitiikka alkoi lientyä sen verran, että abortti sallittiin 1955 ja avioeron saantia helpotettiin 1968. Vuonna 1960 rikoslakiin kirjattua rangaistusvaatimusta lievennettiin. Vuodelta 1934 peräisin olleet rangaistukset korvattiin vuoden 1933 lakiehdotuksen lievemmillä versioilla.

Mitä Neuvostoliiton laki oikeastaan kielsi? Vuoden 1960 rikoslain pykälän 121 mukaan:

Seksuaalisesta yhdynnästä kahden miehen kesken voidaan tuomita enintään viiden vuoden vapausrangaistukseen. Väkivalloin tai uhkauksin taikka alaikäiseen kohdistuvasta tai uhrin riippuvuussuhdetta hyväksi käyttäen toimitetusta pederastiasta voidaan tuomita enintään kahdeksan vuoden vapausrangaistukseen.

Käytännössä kyse oli anaaliyhdynnästä, eikä oikeuskäytäntö suinkaan ollut rangaistuksissaan johdonmukainen. Molemmat yhdynnän osapuolet syyllistyivät rangaistavaksi katsottuun tekoon, paitsi mikäli alaikäinen osapuoli oli 'passiivinen'. Yhdynnän 'aktiivisena' tai 'hallitsevana' osapuolena saatettiin kuitenkin kohdella yhdynnän kumpaa tahansa osapuolta, sen mukaan kumpi oli vanhempi tai kokeneempi, joten myös aloitteen yhdyntään tehnyt alaikäinen voitiin tuomita. Tuomioon riitti todettu aie anaaliyhdynnästä, vaikka sitä ei olisikaan ehditty suorittaa.

Arvioidaan, että viime vuosikymmenien aikana Neuvostoliitossa tuomittiin vuosittain 800 miestä vankeuteen pykälän 121 perusteella. Usein näyttö oli epäsuoraa. Sukupuolitautien poliklinikalle hoitoon hakeutunut homomies jolla oli peräsuolessa sukupuolitauti, oli selvästi syyllistynyt rikolliseen tekoon. Tyypillinen ensikertalaisen rangaistus oli 2-3 vuotta vankeutta ja rikoksenuusijan tapauksessa rangaistuksena saattoi olla täydet 5 vuotta kovennettua vankeutta.

Homoseksuaalien vankien olot olivat epäinhimilliset. Heitä kohdeltiin vankiloiden pohjasakkana, jota vartijat ja muut vangit rääkkäsivät. Vankeja, joiden tiedettiin saaneen tuomionsa homoseksuaalisen yhdynnän 'vastaanottavina' osapuolina, pidettiin hädin tuskin ihmisinä. Heidän osakseen tuli tavallisesti tyydyttää muiden vankien seksuaalisia tarpeita, tai toimia muuten vain raiskausten ja nöyryytysten kohteina. Vaihtoehtona vankilakierteelle oli varsinkin 1980-luvun puolella mahdollisuus päästä mielisairaalaan 'parantumaan' homoseksuaalisuudesta.

Elämä vankilan ulkopuolella ei ollut juuri sen vapaampaa. Homojen tapaamispaikkoina toimivat puistot, käymälät ja kahvilat olivat jatkuvan miliisivalvonnan ja ratsioiden kohteina. Viranomaisilla oli erityisiä yksikköjä homoseksuaalien kurissapitoon. Ilmiantajia solutettiin kaikkialle, varsinkin paikkoihin joissa homomiehet saattoivat päästä kosketuksiin ulkomaalaisten kanssa. Miliisillä oli omat alaikäiset houkutuslintunsa, joiden tehtävänä oli pyydystää homomiehiä näiden asettamiseksi syytteeseen. Homoseksuaalien alakulttuuria pidettiin huliganismin ja sosiaalisesti epäilyttävän rikollisaineksen pesäpaikkana. Osansa homovainoista saivat runoilija Gennadi Trifonovin kaltaiset toisinajattelijat, joiden homoseksuaalisuutta saatettiin käyttää tekosyynä, kun itse asiassa rangaistiin mielipiteitä.

Homoseksuaalien omaa järjestötoimintaa ei voinut kehittyä siihen torjuvasti suhtautuvassa yhteiskunnassa, missä kaikkeen toimintaan tarvittiin ehdottomasti virallinen lupa. Muulta kuin neuvostoyhteiskunnan kanssa sopusoinnussa olevaa toimintaa ehkäistiin tehokkaasti. Rekisteröimättömälle järjestölle ei ollut tarjolla toimitiloja, postiosoitetta, varoja, pankkitiliä, puhelinta eikä myöskään jäseniä.

Leningradissa syntyi 1984 pieni homoryhmä, joka pyrki heti yhteyteen länsimaisten järjestöjen kanssa. Sen vetäjä oli Alexander Zaremba, jonka yksityisasunnosta käsin ryhmä toimi. KGB sai vihiä ryhmästä heti alun pitäen.

Ryhmän yhteyksiä länteen hoiti suomalainen homoaktivisti Reijo Härkönen, joka kuljetti Leningradin matkoillaan ryhmän materiaalia. Joulukuussa 1985 hänen tavaransa tutkittiin kotimatkalla. NL:n ja Suomen rajalla matkatavaroista löytynyt homoaineisto takavarikoitiin. Härkönen kieltäytyi paljastamasta julkaisujen alkuperää, jonka jälkeen hänelle ei enää myönnetty Neuvostoliiton viisumia.

Tammikuussa 1986 ryhmän jäsenien keskuudessa paljastui urkkija, ja muitakin ryhmän jäseniä yritettiin painostaa ryhtymään ilmiantajiksi. Lopullisesti toiminta tyrehtyi KGB:n elokuussa 1986 suorittaman ratsian jälkeen.

Asenteet olivat kuitenkin muuttumassa. 1980-luvun lopulla homoista alettiin puhua lehdistössä julkisesti. Vuonna 1990 perustettiin ensimmäiset virallisesti rekisteröidyt homoseksuaalien järjestöt, Tshaikovski-säätiö Pietarissa sekä Moskovan lesbo- ja homoliitto. Niiden toiminta ei lähtenyt mitenkään helposti käyntiin. Viranomaiset vastustivat järjestöjen hyväksymistä vedoten siihen, että homot ovat pelkkiä rikollisia ja huligaaneja. KGB murtautui 1990 moskovalaisen järjestön toimistoon vieden sen arkistot. Lesboaktivisti Olga Zhuk sai syytteen pykälän 121 rikkomisesta, ja joutui vakuuttamaan oikeudessa, etteivät naiset kykene keskenään pykälän tarkoittamiin tekoihin.

Toiminnan lähdettyä käyntiin on lisää, entistä radikaalimpia järjestöjä syntynyt koko ajan Siperiaan, Ukrainaan, Moldovaan, Karjalaan ja muihin entisen Neuvostoliiton kolkkiin. Yhden sysäyksen toiminnalle antoi Tallinnassa toukokuussa 1990 järjestetty kansainvälinen konferenssi Seksuaalivähemmistöt ja yhteiskunta. Toiminnan kasvu vaikuttaa ulkopuolisesta suorastaan räjähdysmäiseltä. Moskovassa ja Pietarissa on järjestetty ohjelmaltaan monipuolisia vapautustapahtumia, joiden osanottajamäärät ovat vaikuttavia.

Ukraina ja Valko-Venäjä ehtivät ensimmäisinä poistamaan rikoslaistaan pykälän 121. Venäjä valmisteli asiaa koskevaa lakiesitystä pitempään. Sen parissa työskennelleet oikeusoppineet totesivat vanhan pykälän 121 olleen "loukkaus ihmisoikeuksia ja yksityiselämän loukkaamattomuutta kohtaan". Lainmuutos hyväksyttiin suurella Venäjän parlamentin äänten enemmistöllä ja julkistettiin toukokuussa 1993.

Venäjän rikoslain pykälä 121 kuuluu nykyisessä muodossaan:

Seksuaalisesta yhdynnästä [pederastiasta] kahden miehen kesken sen tapahtuessa väkivalloin tai uhkauksin taikka sen kohdistuessa alaikäiseen tai käyttäessä hyväksi uhrin riippuvuussuhdetta voidaan tuomita enintään seitsemän vuoden vapausrangaistukseen.

Miesten välisten homoseksuaalisten tekojen suojaikärajana on 18 vuotta.

Oikeusministeriö ilmoitti lain astuvan voimaan taannehtivasti, ja että vangittuna olevat vapautettaisiin, tosin ilman oikeutta hyvityksiin. Virallisen ilmoituksen mukaan 1992 Venäjän vankiloissa oli pykälän 121 perusteella 25 miestä. Kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen tietojen mukaan 73 henkeä oli vangittuna pelkistä homoseksuaalisista teoista, ja 192 muun muassa niistä. Lisäksi tuntui ilmeiseltä, että Venäjän syrjäseuduilla, mm. Siperiassa, lakia sovellettiin uudistuksen jälkeen kuten ennenkin, ja ettei rikoslain uudistus välttämättä merkinnyt vankilan ovien avautumista homovangeille.

Siperialainen homoaktivisti Valeri Klimov, joka on itse kärsinyt kolmivuotisen vankeusrangaistuksen, on pitkään ollut kirjeyhteydessä 150 homovankiin, joille hän on tarjonnut elintärkeän kanavan ulkomaailmaan ja sanoman, ettei homoseksuaalisuus ole hävettävä asia. Klimov kritisoi vankilaoloja: "Aivan kuin rakkaus olisi luonnotonta ja väkivalta luonnollista."

Useimmissa entisissä neuvostotasavalloissa pykälä 121 on säilytetty muuttumattomana, mm. kristityissä Moldovassa, Armeniassa ja Georgiassa, sekä etenkin Azerbaidshanissa ja kaikissa Aasian puoleisissa tasavalloissa, joissa islamin vaikutus on voimakas.

Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän uusi vapaampi ilmapiiri järjestöineen ja tapaamispaikkoineen ei vielä merkitse uuden elämäntavan läpimurtoa. Homobaarit ja -diskot toimivat mafian suojeluksessa. Homovastaiset ennakkoluulot istuvat venäläisissä voimakkaina. Vuonna 1991 tehdyn mielipidetutkimuksen mukaan joka kolmas olisi hyväksynyt homoseksuaalien joukkoteloitukset. Järjestöillä, jotka ovat ottaneet ohjelmaansa asiallisen tiedon levittämisen ja vaatimuksen samaa sukupuolta olevien henkilöiden oikeudesta rekisteröidä parisuhteensa, riittää työsarkaa entisen Neuvostoliiton poliittisesti epävakaissa olosuhteissa.