Homoseksuaaliset teot ovat olleet Suomessa rangaistavia vuoteen 1971. Ruotsin rikoslaki vuodelta 1734 tunsi ainoastaan eläimeen, ei samaan sukupuoleen sekaantumisen. Tosin lainsäätäjä oli varautunut rankaisemaan muitakin sodoman syntejä: "niistä säätäminen ei näytä suotavalta, vaan vaiettakoon niistä tietämättömän tavoin, ja on rangaistuksensa kyllä löytyvä, jos niin pahasti sattuu että niihin joku syyllistyy."

Vuonna 1889 säädetty rikoslaki sen sijaan suhtautui homoseksuaalisuuteen ja kaikkeen avioliiton ulkopuoliseen seksuaalisuuteen yhtä sananmukaisen ankarasti kuin muuallakin protestanttisessa Pohjois-Euroopassa. Lain valmisteluvaiheessa oli esillä ollut kaksi esitystä, joista toinen mainitsi pelkästään miehet. Voiton vei 'tasa-arvoisempi' lakiesitys, jonka mukaan samaan sukupuolen kanssa harjoitetusta haureudesta voitiin tuomita enintään kahden vuoden vankeusrangaistukseen.

Rikoslain 20:12 pysyi voimassa vajaan vuosisadan. Tältä ajalta historiantutkijoiden on ollut vaikea löytää aineistoa sairaina ja rikollisina pidetyistä suomalaisista homoista ja lesboista. Tutkijoiden pääasiallisena lähteenä ovat olleet rikostilastot alioikeuksissa 1924-70 tuomituista. Yhteensä tuomittuja on ollut runsaat tuhat henkeä, joista 45 naisia. Tuomittujen määrät alkoivat kasvaa voimakkaasti sotien jälkeen osaksi lisääntyneestä poliisivalvonnasta, osaksi homoseksuaalisen alakulttuurin kasvusta johtuen. Rangaistushuippu saavutettiin 1951, jolloin homoseksuaalisista teoista rangaistiin 75 miestä ja 12 naista.

Kun Ilta-Sanomat 1966 julkaisi paljastusartikkelinsa "Homoseksuaalipesä Helsingissä" aihepiiri tuli päivänvaloon tavalla, joka kertoi seksuaalimoraalin murroksesta viimein Suomessakin. Joukko yhteiskunnallisia vaikuttajia julkaisi addressin, jossa sensaatiohakuista kirjoittelua paheksuttiin ja jossa vaadittiin kiireellistä muutosta homoseksuaalisuuden kieltävään lakiin.

Suomalainen homoliike alkoi järjestäytyä vuodesta 1967 alkaen. Ensin kokoontui Toisen säteen ryhmä, sitten Marraskuun liikkeen työryhmä 13. Ensimmäinen rekisteröity homoseksuaalien kansalaisoikeusyhdistys oli Keskusteluseura Psyke, joka perustettiin loppuvuodesta 1968 ja joka ryhtyi julkaisemaan 96-lehteä heti seuraavana vuonna. Yhdistyksen toiminta oli aluksi hyvin aktiivista sen luodessa yhteyksiä mm. armeijaan, kirkkoon ja lääkintöviranomaisiin.

Alkuvuodesta 1967 asetettu seksuaalirikoskomitea antoi mietintönsä vielä saman vuoden puolella. Siinä todettiin, ettei rikoslaki enää ollut tarkoituksenmukainen keino ohjata seksuaalista käyttäytymistä. Homoseksuaalit tuli komitean mukaan hyväksyä moniarvoisen yhteiskunnan jäseninä, sen sijaan se halusi suojella nuoria 'viettelyltä' asettamalla homoseksuaalisille suhteille korotetut ikärajat.

Homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin Suomessa kuitenkin vasta 1971. Eduskunta käsitteli lakia loppuvuodesta 1970 ja päätti mm. evankelis-luterilaisen kirkon ja Korkeimman oikeuden edustajien painostuksesta lisätä lakiin ns. kehotuskiellon (RL 20:9:2), jotta "ilmiön poikkeavuus ja sairaalloisuus" olisi kaikille selvä. Se kieltää julkisen kehottamisen kahden samaa sukupuolta olevan henkilön väliseen haureuteen, ja on sisällytetty lakiin lähinnä suojaamaan "sovinnaisia siveellisyyskäsityksiä".

Vuoden 1971 seksuaalirikoslain mukaiset korotetut suojaikärajat ovat 18 vuotta homoseksuaalisille suhteille yleensä ja erityisissä riippuvaisuussuhteissa (esim. opettaja-oppilas) 21 vuotta. Vastaavat ikärajat heterosuhteille ovat 16 ja 18 vuotta. Vain muutama henkilö on tuomittu RL 20:5.2 nojalla. Vuosilta 1971ž76 on yhteensä neljä tuomiota, joista kahdessa tapauksessa syytetty tuomittiin rikoksenuusijoina ehdottomaan vankeuteen. Uusin tuomio on vuodelta 1990, jolloin mieshenkilö tuomittiin neljän kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

Kehotuskieltoa on Suomessa sovellettu lähinnä yleisradiotoiminnassa. 1970-luvulla sekä vielä 1980-luvun puolellakin useita ohjelmia on jätetty lähettämättä niiden homoseksuaalisuudesta välittämän myönteisen kuvan takia. Lisäksi pykälällä on rajoitettu mielipiteen vapautta mielenosoituksessa, kun poliisi vuonna 1981 takavarikoi "Alas kehotuskielto!" -tekstillä varustetun kyltin SETA:n järjestämästä tilaisuudesta.

Pieneen suomalaiseen homo- ja lesboyhteisöön lainmuutos vaikutti kaksijakoisesti. Monet Psyke ry:ssä toimineet olivat tyytyväisiä siihen, että homoseksuaaliset teot vihdoin laillistettiin. Monille olisi jatkossa riittänyt sosiaalinen tapaamistoiminta omien piirissä. Totta olikin, että Suomesta puuttuivat pitkän rikollisuuden kauden päätyttyä tapaamispaikat ja muualla pitkälle kehittynyt kaupungistunut alakulttuuri, joka oli monella tavoin tarpeen homojen ja lesbojen oman tietoisuuden kehittymisen ja sitä myötä poliittisen toiminnan ponnahduslautana.

Poliittisemmin ja muutoshakuisemmin suuntautunut ryhmä homomiehiä perusti toukokuussa 1974 Seksuaalinen tasavertaisuus (SETA) ry:n, joka otti siitä pitäen käsiinsä viranomaisiin ja lainsäätäjiin kohdistuvan painostustoiminnan suomalaisten homoseksuaalien ja muiden seksuaalivähemmistöjen aseman kohentamiseksi. Järjestön ensimmäinen näkyvä, kourallisella jäseniä toteutettu näkyvä kampanja vastusti Seppo Kivistön erottamista samana vuonna kirkon nuorisotyöntekijän tehtävistä homoseksuaalisuuden takia. Sen jälkeen 1980-luvulla kansalliseksi verkostoksi kasvanut SETA on sitkeästi painostanut viranomaisia kaikissa suomalaisten homoseksuaalien etuja koskevissa kysymyksissä.

Vuonna 1979 SETA teki sosiaali- ja terveysministeriölle esityksen homoseksuaalien yhteiskunnallisen aseman tutkimisesta ja toimenpiteiden valmistelusta eriarvoisuuden poistamiseksi. Tämä taikka myöhemmät vastaavat esitykset eivät johtaneet mihinkään toimenpiteisiin, toisin kuin muissa pohjoismaissa, joissa samaan aikaan asetettiin valtionkomiteoita laatimaan vastaavia selvityksiä.

Vuonna 1981 Sosiaalihallitus poisti virallisesta tautiluokituksesta homoseksuaalisuuden sairaudeksi luokitelleen kohdan 302 SETA:n vaatimuksesta. Suomi teki tämän muutoksen pohjoismaista viimeisenä. Tämä on toistaiseksi ollut ainoa toteutunut muutos suomalaisten viranomaisten suhtautumisessa homoseksuaalisuuteen sitten vuoden 1971.

SETA kampanjoi toimintansa alkuvuosina ehkä voimakkaimmin kehotuskieltopykälää vastaan. Elokuussa 1979 joukko Yleisradion toimittajia teki järjestön avustamina muodollisen kantelun YK:n ihmisoikeuskomitealle kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan sananvapautta suojaavan artiklan 19(1) nojalla. Huhtikuussa 1982 tekemässään päätöksessä ihmisoikeuskomitea asettui valitettavasti Suomen valtion kannalle. Valtio oli omassa puolustuskirjelmässään vedonnut YK:n yleissopimuksen artiklaan 19(3), joka sallii yleisen moraalin ylläpitämiseksi välttämättömät rajoitukset. Päätös on ilmeisen välinpitämättömästi tehty, sillä on vähintäänkin kyseenalaista, onko televisio- ja radio-ohjelmien sensurointi ollut todella 'välttämätöntä' YK:n yleissopimuksessa tarkoitetussa mielessä.

Kehotuskiellon kumoaminen on antanut odotuttaa itseään hyvin pitkään. 1980-luvun mittaan istuneet oikeusministerit ovat suhtautuneet asiaan varovaisesti, mahdollisesti peläten että eduskunnalle annettu asiaa koskeva pikainen lainmuutosesitys saattaisi aiheuttaa heille poliittisia ongelmia. Niinpä he ovat täysin sivuuttaneet mm. Pohjoismaiden neuvoston 1984 antaman suosituksen homoseksuaaleja syrjivien lakien poistamiseksi kaikissa pohjoismaissa sekä mm. eduskunnassa 1981 tehdyn kirjallisen kysymyksen homoseksuaaleihin kohdistuvan syrjinnän poistamiseksi.

Homo- ja lesboaktivistit ovat mitanneet lain rajoja pyrkimällä syytettyjen penkille julkisesta kehottamisesta homoseksuaalisuuteen useiden eri mielenosoitusten yhteydessä. Nämä tapaukset ovat kuitenkin johtaneet syyttämättä jättämiseen tai syytteen hylkäämiseen rikoksen vähäpätöisyyden ja "anteeksiannettavan ajattelemattomuuden" vuoksi. Kehotuskieltopykälää on siis Suomessa käytetty lähinnä ennalta ehkäisevänä itsesensuurin välineenä, jonka avulla viranomaiset voivat halutessaan säädellä tiedonvälitystä.

Suomalaiset lainsäätäjät ovat päätyneet valitsemaan suhteellisen näkymättömän pitkän tähtäimen linjan uudistaessaan rikoslain homoseksuaaleja syrjiviä kohtia. Niiden poistaminen tapahtuisi suunnitelmien mukaan osana rikoslain kokonaisuudistusta. Sen kolmas vaihe, jossa kehotuskieltopykälä poistuisi ja ikärajat hetero- ja homosuhteissa yhtenäistettäisiin 15 vuoteen, toteutunee näillä näkymin vasta 1990-luvun loppupuoliskolla.

Sen sijaan rikoslain uudistuksen varhaisempaan toiseen vaiheeseen kuuluu esitys kattavasta syrjintäsuojasta, joka käsittäisi myös syrjinnän sukupuolisen suuntautumisen perusteella. Mikäli lakiesitys menee lävitse ja astuu voimaan ehkä vuonna 1995, se takaisi suomalaisille homoille ja lesboille Euroopan kattavimman syrjintäsuojan. Se koskisi kaikkia yleisölle suunnattuja palveluja ja työelämää: syrjintää elinkeinotoiminnassa, ammatinharjoituksessa, yleisöpalvelussa, virkatoimessa tai muussa julkisessa tehtävässä, yleistä kokousta tai julkista tilaisuutta järjestettäessä, työhönotossa ja työsuhteessa.

On siis toiveita homoseksuaalin henkilön oikeuksien kohentumisesta yksilötasolla Suomessakin. Sen sijaan samaa sukupuolta olevien parisuhteeseen viranomaiset suhtautuvat edelleen erittäin vanhakantaisesti. Valtava määrä lakeja tunnustaa heteroparien erityisoikeudet vaikkapa tulo- ja varallisuusveroa, kansaneläkettä ja opintotukea koskevissa laeissa, mutta ei anna homopareille edes samoja oikeuksia kuin avoliitossa eläville heteroille.

Oikeusministeriön asettaman perhetoimikunnan mietinnössä 1992 esitetään lainvalmistelun aloittamista niin, että "samaa sukupuolta olevat parit voisivat niin halutessaan rekisteröidä parisuhteensa" ja sen selvittämistä, missä määrin "sosiaali- ja verolainsäädännössä olevia aviopuolisoita koskevia säännöksiä voitaisiin soveltaa parisuhteensa rekisteröineisiin." Lausuntokierroksella esitys sai kuitenkin melko ristiriitaisen vastaanoton, kun suurin osa lausunnon antajista sivuutti koko kohdan kommentoimatta sitä. Vastustavat kannanotot ovat peräisin lähinnä kristillisistä ja keskustalaisista piireistä.

Kansanedustaja Outi Ojala jätti eduskunnalle helmikuussa 1993 lakiesityksen kahden naisen tai kahden miehen rekisteröidystä parisuhteesta. Se soveltaisi siihen niitä avioliittolain säännöksiä, jotka koskevat puolisoiden omaisuutta, elatusta, velkoja jne. sekä perintö-, sosiaali- ja verolainsäädännön avioliittoa ja aviopuolisoita koskevia kohtia. Rekisteröidyn parisuhteen osapuolia kohdeltaisiin siis avioparien tavoin näissä kohdin. Ojalan esitys sallisi myös mahdollisuuden adoptioon, muttei kirkolliseen vihkimiseen. Lakiesitys ei kuitenkaan ole johtanut minkäänlaisiin käytännön toimenpiteisiin.

Ojalan lakiesityksen adoptiomahdollisuus tuskin tulee toteutumaan Suomessa pitkään aikaan, sillä viranomaiset eivät halua lainkaan huomioida samaa sukupuolta olevia pareja yhteisvastuullisina vanhempina. Erityisen nuivasti suomalaiset lainsäätäjät ovat suhtautuneet lesbojen keinohedelmöitykseen. Lääkärin valvonnassa suoritettua keinohedelmöitystä ei ole ainoastaan haluttu rajoittaa aviossa olevien heteroparien oikeudeksi, vaan itse suoritettua hedelmöitystä vaadittiin eri mietinnöissä jossain vaiheessa jopa kiellettäväksi.

Mitä Suomessa tapahtuu 1990-luvun mittaan? Muiden pohjoismaiden ja Euroopan Unionin piirissä parisuhteen järjestämiseksi otetut edistysaskeleet vaativat Suomessa varmasti vielä monia asennemuutoksen vuosia, ennen kuin meillä päästään samalle tasolle millä Ruotsissa jo ollaan. Syrjintäsuojan tullessa voimaan vaaditaan ehkä ennakkotapauksia, jotta nähtäisiin, miltä laki oikeastaan kykenee homoja ja lesboja suojaamaan. Ennen kaikkea tarvitsemme nykyistä avoimempaa ja myönteisempää ilmapiiriä, missä kehotuskiellon kaltaiset rajoitukset ovat vaipuneet historiaan.