Ranskassa vuonna 1811 voimaan tullut Code Napoleon loi esimerkin, jolla oli vaikutusta Italian, Espanjan, Portugalin Belgian ja Hollannin rikoslainsäädäntöön. Sen mukaan homo- ja heteroseksuaalisia tekoja ei eroteltu toisistaan, vaan rangaistuksia voitiin säätää vain seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja pakottamisesta.

Code Napoleon perustui Ranskan vallankumouksen porvarillisiin, valistushenkisiin arvoihin, joiden mukaan moraali oli ihmisen yksityisasia. Sitä ennen katolinen kirkko oli säädellyt seksuaalisuuden toteuttamista ja päättänyt rangaistuksista. 'Sodomiitteja' poltettiin Euroopassa roviolla vielä 1760-luvulla. Valitettavasti Ranskan rikoslainsäädäntö ei vaikuttanut Euroopan protestanttisten maiden lainsäädäntöön, ja 1800-luvulla laki suhtautuikin juuri Euroopan katolisissa maissa homoseksuaaliseen käyttäytymiseen vapaamielisemmin kuin muualla.

Toisaalta 'homoseksuaali' syntyi lääketieteellisenä käsitteenä Saksassa vasta 1800-luvun lopussa. Samalla alkanut homoseksuaalien erilliskulttuurien kehittyminen etenkin Berliiniin oli yhteydessä homoseksuaalien ('kolmannen sukupuolen') vaatimuksiin saada tunnustus olemassaolonsa oikeutukselle. Ranskassa ja muissa maissa, joissa homoseksuaaliset teot olivat lakikirjan mukaan sallittuja, ei myöskään syntynyt selkeää, taistelevaa homoseksuaalien kansalaisoikeusliikettä Saksan tapaan.

Ranskalaisten itsensä mukaan ranskalaisen homoliikkeen historia on kulttuurikäsitteiden historiaa, joka on ilmennyt etupäässä kaunokirjallisuudessa, elokuvissa ja aikakauslehdissä. Homoseksuaaleja on yhdistänyt tietoisuus yhteisestä kulttuurista enemmän kuin yhteisistä poliittisista tavoitteista. Miehet ja naiset ovat työskennelleet perinteisesti hyvin erillään.

Tämä kulttuurisuuntautuneisuus ja rangaistavuuden puuttuminen houkuttelivat muun Euroopan homoseksuaaleja intellektuaaleja - kirjailijoita, säveltäjiä, kuvataiteilijoita - Pariisiin. Näille kaupunki edusti, paitsi maailman kulttuuripääkaupunkia, myös paikkaa, jossa he saattoivat vapaasti ilmaista omaa seksuaalisuuttaan. Gertrude Steinin ja Radclyffe Hallin kaltaiset 'seksuaalipoliittiset pakolaiset' valitsivat Pariisin asuinpaikakseen voidakseen toteuttaa persoonallisuuttaan taiteilijoina ja seksuaalisina olentoina tavalla, joka ei muualla olisi heidän aikanaan ollut mahdollista.

Historian suunta kääntyi taaksepäin, kun natsimyönteinen Vichyn hallitus sääti vuonna 1942 21 vuoden suojaikärajan miesten välisille homoseksuaalisille teoille. Tämä säilyi voimassa vuoteen 1978, jolloin ikärajaa laskettiin 18 vuoteen. 1982 suojaikäraja yhtenäistettiin 15 vuodeksi niin hetero- kuin homosuhteille, ja kaikki maininnat homoseksuaalisista teoista poistettiin Ranskan rikoslaista.

Katolisen perheihanteen elähdyttämät oikeistopoliitikot ovat kampanjoineet viime vuosina miessuhteiden ikärajojen nostamiseksi, jotta "yksilöä voitaisiin suojella homoseksuaalisilta toiminnoilta kasvuiässä hänen ollessaan herkimmillään." Tätä koskeva lakiesitys oli esillä oikeiston hallitsemassa Ranskan senaatissa 1991, muttei mennyt tuolloin läpi.

Pohjoiseurooppalainen kokee herkästi Ranskan homo- ja lesboliikkeen poliittisesti hajanaisena. Yhtenäisiä, valtakunnallisia painostusryhmiä täkäläiseen tapaan ei juuri löydy, ja käyty keskustelu saattaa miesten kesken olla meikäläistä kulturellimpaa, naisten kesken usein hyvinkin teoreettista. Homomiesten alakulttuurissa liikkuu Ranskassa hyvinkin huomattavia rahasummia.

Lokakuussa 1990 löydettiin pastori Joseph Doucen, kansainvälisesti tunnetun homoaktivistin alaston ruumis metsästä Pariisista etelään. Tapauksen yhteydessä kävi ilmi, että poliisin erikoisosasto oli tavalla tai toisella sekaantunut murhaan. Sisäministeri kiisti syytökset, joiden mukaan poliisi piti kirjaa tunnetuista homoseksuaaleista ja kuunteli heidän (mm. Doucen miesystävän) puhelimiaan. Asiaan sekaantunut poliisipäällikkö oli sitä ennen ehtinyt paljastaa yrittäneensä saada erään televisiojohtajan ja entisen ministerin 'kiinni' homoseksuaalisuudesta käyttämällä tarkoitukseen värväämäänsä nuorukaista houkutuslintuna.

Ranskan nykytilanne ei ole aivan niin ruusuinen kuin mitä pitkän laillisuuden kauden perusteella voisi päätellä. Kaikenlaisen syrjinnän kieltävää lakia laajennettiin 1985 koskemaan myös 'moraalitapoja', mitä on sovellettu homoseksuaalisuuteen. Työelämän syrjintäsuojaa laajennettiin samalla tavoin 1986 ja 1990. Homoparit voivat saada kunnallisilta viranomaisilta todistuksen ('certificat de concubinage') yhteiselämästään, ja maan parlamentti on viime aikoina käsitellyt 'siviilikumppanuuden' virallistamista.