Miesten väliset homoseksuaaliset teot sallittiin Norjassa niin myöhään kuin 1972. Siihen saakka ne oli niputettu samaan pykälään 213 eläimiin sekaantumisen kanssa. Rangaistuksena pykälän rikkomisesta oli 1902 lähtien korkeintaan vuosi vankeutta. Vuosina 1842ž1902 vieläkin ankarampana rangaistuksena oli ollut puolesta vuodesta kolmeen vuoteen vankeutta.

Vuonna 1978 ilmestyneessä teoksessa Homofile, myter og virkelighet eräs 73-vuotias homomies muistelee mennyttä arkipäivää:

"Olimme ypöyksin ongelminemme. Emme uskaltaneet ilmaista kenellekään tuntemuksiamme, ž emme perheelle tai tuttavillemme. Työpaikalla olimme niin varovaisia kuin taisimme, ja ne joita kaikkein eniten pelkäsimme olivat toiset kaltaisemme. ... Olimme suojattomia, muilla oli laki käytettävissään, ja he hyödynsivät sitä armotta. Rahan kiristäminen oli tavallista, kun ensin oli uhattu kieliä perheelle tai ilmiantaa poliisille. Nimettömien kirjeiden lähettäminen oli eräs käytetyistä keinoista. Skandaaleja syntyi herkästi. Poliisi ja lehdistö saivat asioista vihiä, ja homofiilien piti paeta paikkakunnalta. Monet joutuivat vankilaan, ja siellä olleelle kotiinpaluu ja inho jolla heidät kotona otettiin vastaan nitisti heidät hitaasti ja varmasti. Muutamat tekivät itsemurhan."

Tanska poisti aikuisten välisten homoseksuaalisten tekojen rangaistavuuden rikoslaistaan 1930 ja Ruotsi 1944. Myös Norjassa esitettiin 1953 samansuuntaista lakiuudistusta. Sen vastustajat Norjan Stortingetissä tekivät oman lakiesityksensä, jossa homoseksuaalien järjestöjä ja jopa tiedotustoimintaa vaadittiin kiellettäviksi. Aiheen tähän oli antanut Tanskan homojärjestön F-48:n sivuosaston (DNF-48, Den Norske F-48) perustaminen Osloon 1950. Vuonna 1954 pidetyn piispainkokouksen lausunnossa paheksuttiin kansainvälisen homoseksuaalisen turmeluksen leviämistä Norjaan. Lisäksi piispat vaativat homoseksuaalisten tekojen rangaistavuuden ulottamista koskemaan myös naisia.

Norjan rikoslain uudistus 1972 (vuotta myöhemmin kuin Suomessa) oli vaatinut seitsemän vuotta kestäneen kivikkoisen painostustyön. Päivälehdet saattoivat vielä 1970-luvun alussa kieltäytyä julkaisemasta homojärjestöjen kokouskutsuja vedoten ilmoittajatahon 'epäilyttävyyteen'. Stortinget aikoi alun perin hyväksyä vuoden 1953 lakiehdotuksen tyyppisen uudistuksen, missä homoseksuaalisten tekojen suojaikäraja olisi ollut 18 vuotta ja heteroseksuaalisten 16 vuotta. DNF-48 julkaisi norjankielisenä hollantilaisen Speijerin raportin, jossa ikärajojen perusteena oleva ns. viettelyteoria kumotaan hyvin vakuuttavasti. Tämä vaikutti ratkaisevasti siihen, ettei vuoden 1972 lakiuudistukseen sisällytetty erillistä korkeampaa suojaikärajaa homoseksuaaleille.

Lainmuutos- ja valistustyö etenivät Norjassa yllättävän tehokkaasti kerran vauhtiin päästyään. Tunnetun kristityn norjalaisen oikeistopoliitikon, Wenche Lowzowin julkinen ulostulo juuri ennen vuoden 1979 kunnallisvaaleja vaikutti epäilemättä asenteisiin. Lowzow ennakoi tulevaa lainmuutosta Aftenposten-lehdelle tuolloin antamassaan haastattelussa:

"Homoseksuaalien ei saisi antaa solmia avioliittoa," tuumii Wenche Lowzow, "sillä silloin syrjisimme ihmisiä, jotka eivät ole löytäneet itselleen elämänkumppania. Mutta sen sijaan voitaisiin suhde siunata kirkossa." [SETA 1/1980]

Norja hyväksyi 1981 ensimmäisenä maana maailmassa lain, joka erikseen kieltää homoseksuaaleihin kohdistuvan syrjinnän. Vihanlietsonta, vaino ja väheksyntä joka kohdistuu henkilöihin heidän "homoseksuaalisen taipumuksensa, elämäntapansa tai suuntauksensa perusteella" voi johtaa enintään kahden vuoden vankeusrangaistukseen. Mikäli liikkeenharjoittaja epää samoin perustein asiakkaalta palveluja tai hyödykkeitä, hänet voidaan tuomita enintään puolen vuoden vankeusrangaistukseen.

Ensimmäisen syrjintäsuojalain nojalla annettu rangaistus, 2 500 kruunun sakot, langetettiin evankeliselle tv-maallikkosaarnaajalle Hans Bratterudille. Hän pyysi katsojia yhtymään kanssaan televisioituun rukoukseen, jossa Jumalaa pyydettiin ajamaan julkihomot ja -lesbot näkyvistä asemistaan. Wenche Lowzowille antamassaan julkisessa selityksessä Bratterud ilmoitti että vaikkei hänellä ollutkaan mitään Lowzowia vastaan henkilökohtaisesti, niin homoseksuaalisuus on "kaiken synnin alkujuuri", ja että tärkeissä viroissa vaikuttavista homoseksuaaleista tulee siksi päästä eroon.

Norjan syrjintäsuojalaki on ollut mallina muiden maiden säätämille vastaaville laeille. Sen ennalta ehkäisevää vaikutusta ei voida aliarvioida. Monissa syrjintätapauksissa syytettä ei ole tarvinnut nostaa lainkaan, kun esimerkiksi vakuutusyhtiö on saattanut muuttaa menettelyään asiakkaan vedottua lakiin ja uhattua syytteellä tai kielteisellä julkisuudella.

DNF-48 ja eräät muut norjalaiset järjestöt päättivät aloittaa painostustyön homoseksuaalisen parisuhteen rekisteröinnin puolesta 1988. Jo kesäkuussa 1990 Stortinget sai käsiteltäväkseen aloitteen lainvalmistelun käynnistämisestä. Tanskan vastaava laki 1989 vauhditti käsittelyä niin, että valmis lähes täsmälleen Tanskan lain kanssa identtinen lakiesitys tuli äänestykseen keväällä 1993. Se hyväksyttiin ratkaisevassa äänestyksessä melko dramaattisella tuloksella 18ž16, ja astui voimaan saman vuoden elokuussa.

Ensimmäinen Norjassa uuden lain mukaisesti vihitty pari olivat Wenche Lowzow ja hänen pitkäaikainen naisystävänsä, 1960-luvulta homoliikkeen näkyvimpänä hahmona puurtanut Kim Friele. Vihkiseremonian aikana kourallinen vanhoillisia kristittyjä järjesti ponnettoman mielenosoituksen, joka hukkui samaan aikaan sattuneeseen kaatosateeseen sekä tuhatpäisen homo- ja lesboaktivistijoukon iloiseen juhlintaan.