Irlannin historiaa raskauttaa kaksinkertainen maallisen ja hengellisen ahdasmielisyyden taakka. Kun homoseksuaaliset teot olivat sallittuja niissä Euroopan katolisissa maissa, joissa Code Napoleon omaksuttiin, Irlanti oli katolisuudesta 1533 irtautuneen Englannin maallisen vallan alainen. Miesten homoseksuaalisista yhdynnöistä Englannissa langetettu kuolemantuomio koski vuodesta 1631 lähtien myös Irlantia. Sama anglikaaninen piispa, joka oli poliittisista syistä vaatinut lain ulottamista Irlantiin, oli kumppaneineen ensimmäinen sen nojalla Irlannissa tuomittu ja hirtetty lainrikkoja.

Englannin 1800-luvun lainmuutokset ulottuivat myös Irlantiin. 1861 kuolemantuomio lievennettiin vankeusrangaistukseksi, mutta 1885 lakia laajennettiin käsittämään kaikki miesten väliset homoseksuaaliset teot. Britannian vuoden 1967 lainmuutos, joka salli tietyin edellytyksin yli 21-vuotiaiden miesten väliset homoseksuaaliset teot, ei tietenkään enää koskenut itsenäistä Irlannin tasavaltaa.

Irlannin homoliike käynnistettiin 1970-luvulla mahdottomalta näyttäneessä tilanteessa. Muita tapaamispaikkoja ei ollut kuin puistot ja yleiset käymälät. Katolinen kirkko kielsi monia sellaisia kansalaisten seksuaalielämään liittyviä oikeuksia, jotka muualla Euroopassa luettiin yksityisasioiksi. Homojärjestön ensimmäisiin tehtäviin kuuluikin tarjota homoseksuaaleille edes jonkinlainen tapaamispaikka. Lainmuutokseen tähtäävä toiminta oli alusta pitäen hyvin mieskeskeistä, sillä laki ei tunnustanut lesbojen olemassaoloa millään tavalla.

Irlantilaiset homoaktivistit valitsivat 1970-luvun lopulla toimintatavan, joka on tuottanut tulosta hitaasti, mutta lopulta kadehdittavan varmasti. David Norris, josta myöhemmin tuli senaattori (ylähuoneen jäsen), nosti Irlannin valtiota vastaan muodollisen kanteen. Syytekirjelmässä todettiin rikoslain homoja koskevien pykälien olevan ristiriidassa Irlannin perustuslain kanssa, joka turvaa yksilön oikeudet. Norrisin kanteen mukaan rikoslain kyseiset kohdat olivat siis muuttuneet pätemättömiksi vuonna 1937, jolloin Irlannin perustuslaki astui voimaan.

Norrisin kanne hylättiin Irlannin eri oikeusasteissa, jolloin hän sai mahdollisuuden kansallisen valitustien noustua pystyyn jättää asiansa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaistavaksi. Norrisin vetoomuskirjelmässä todettiin, että Irlannin rikoslaki rikkoi Euroopan ihmisoikeussopimuksen pykälää 8, jossa kansalaiselle taataan yksityisyyden suoja. Irlannin valtio kiisti, että lakia olisi käytännössä sovellettu. Syytteitä ei tosiaankaan ollut nostettu sen perusteella sitten vuoden 1974. Norrisin asianajajana koko monivuotisen prosessin kestäessä toiminut Mary Robinson (Irlannin nykyinen presidentti) pystyi kuitenkin osoittamaan väitteen pätemättömäksi. Hän löysi ennakko- tapauksia, joissa viranomaiset olivat uhkailleet avioero-oikeudenkäyntien homoseksuaaleja todistajia. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ratkaisi tapauksen niukalla äänten enemmistöllä Norrisin hyväksi, määräten Irlannin valtion poistamaan homoseksuaalisten tekojen rangaistavuuden lainsäädännöstään.

Vuonna 1989 Irlannissa hyväksyttiin laki, joka kieltää vihanlietsonnan "rodun, ihonvärin, kansallisuuden, uskonnon, etnisen tai kansallisen alkuperän, mustalaisyhteisöön kuulumisen tai sukupuolisen suuntautumisen perusteella". Viimeksimainittu lisäys oli David Norrisin ansiota. Samasta vuodesta lähtien homoseksuaaleja ei saa syrjiä valtion viroissa.

Irlannin hallitus valmisteli seksuaalirikoslain muutosta hitaasti. Kun Mary Robinson valittiin presidentiksi 1990, hallitus joutui myöntämään, että maan yleinen mielipide oli kypsä lainmuutokselle. Esillä oli eri vaihtoehtoja, joista joissakin laki olisi muutettu Ison-Britannian lain kanssa yhdenmukaiseksi siten, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen pelkät vähimmäisvaatimukset olisivat täyttyneet.

Irlannin lainmuutoskomitean 1990 ilmestyneessä lasten seksuaalista ahdistelua käsitelleessä raportissa suositeltiin, että homo- ja heteroseksuaaliset suojaikärajat asetettaisiin samoiksi. Tämä vaikutti siihen, että lainmuutoksen viimeisissä käsittelyvaiheissa erillisistä ikärajoista päätettiin luopua.

Oma näkyvä merkityksensä oli presidentti Robinsonin joulukuussa 1992 lesbo- ja homojärjestöjen edustajille järjestämällä virallisella vastaanotolla, joka herätti laajaa huomiota tiedotusvälineissä.

Seksuaalirikoslaki, jonka Irlannin alahuone ja senaatti hyväksyivät äänestyksittä kesäkuussa 1993 ja joka astui voimaan presidentin allekirjoituksella 7. heinäkuuta, ei mitenkään erottele homo- ja heteroseksuaalisia tekoja. Suojaikäraja yhdynnälle on kaikille sama 17 vuotta, eikä laki aseta mitään erityisehtoja sukupuolisen suuntautuneisuuden perusteella.

Takapajuisen Irlannin nopeaan tahtiin ottamat muutosaskelet tuntuvat hätkähdyttäviltä, mutta lisää uudistuksia on odotettavissa. Hallitus valmistelee jo laajaa syrjintäsuojalakia ja erityistä työelämän erottamissuojaa, joka kattaisi homoseksuaalisuuden. Seksuaalisuudesta puhuminen on katolisessa Irlannissa kuitenkin vielä hankalaa, eikä homoseksuaalisuudesta tiedottaminen ole kovin vapaata. Lesbojen oikeuksissa on paljon toivomisen varaa mitä tulee erityisesti lasten hankkimiseen, huoltajuuskysymyksiin ja adoptioon, jotka Irlannissa kuuluvat katolisen kirkon hallitseman vanhoillisen perhepolitiikan piiriin.

Irlanti on Euroopan maista se, joka on hyötynyt ehkä kaikkein eniten Euroopan Yhteisön jäsenyydestä ja eurooppalaisista ihmisoikeussopimuksista. Niiden mullistava vaikutus irlantilaisten homojen ja lesbojen arkipäivään on kiistaton.