EU:n isäntamaaksi Belgia on yllättävän takapajuinen, mitä tulee homoseksuaalin kansanosan asemaan. Homoseksuaalisuuden kriminalisoivia lakipykäliä ei ole ollut olemassa Ranskan vallankumouksen jälkeen, sen enempää kuin naapurimaissa Hollannissa ja Ranskassakaan. Maan käytäntö muistuttaakin jossain määrin tilannetta näissä maissa.

Pohjois-Belgiassa, missä puhutaan flaamia, asenneilmasto on melko samanlainen kuin Hollannissa. Poliittisia painostusryhmiä on paljon, ja järjestötoiminta vilkasta. Ranskankielisessä Etelä-Belgiassa, myöskin pääkaupungissa Brysselissä, asenteet ovat jossain määrin ahtaammat ja homoseksuaalien oma toiminta hajanaisempaa.

Poliittiset puolueet ovat ilmaisseet tukensa homojen ja lesbojen oikeuksien turvaamiseksi lainsäädännöllisin keinoin, mutta esitykset syrjintäsuojalaeiksi ovat olleet juuttuneina lainsäädäntökoneiston rattaisiin jo vuodesta 1985. Syrjintäsuojan tarpeesta kertovat monet esimerkit viranomaisten mielivallasta. Poliisi katsoo voivansa kuunnella homojärjestöjen puhelimia käyttäen tekosyynä prostituution ehkäisemistä. Belgia ei Ranskan ja Hollannin tavoin myönnä oleskelulupaa homoparin ulkomaalaiselle osapuolelle.

Vuonna 1981 herätti kansainvälistä huomiota lesbo-opettajan erottaminen eteläbelgialaisen kaupungin koulusta. Erotettu Eliane Morissens oli esiintynyt Belgian televisiossa ja kertonut ohjelmassa, miten lesbous oli haitannut hänen urakehitystään, mistä työnantaja ei pitänyt. Euroopan ihmisoikeustoimikunta hylkäsi kuitenkin Morissensin sille esittämän vetoomuksen, koska se katsoi että opettajan asemassa olevalla henkilöllä on erityinen velvoitus olla hienotunteinen. Erotettu opettaja ryhtyi protestiksi nälkälakkoon, ja hänelle kerättiin tukea myös Suomessa.

Enemmistö belgialaisista kannattaa kuitenkin homoseksuaalien kansalaisoikeuksia. Homoparien asema on kohentunut käytännössä mm. sosiaalietujen ulottamisena koskemaan homoseksuaalin työntekijän kumppania useiden yritysten, mm. Belgian puhelin- ja postilaitoksen toimesta.